Tunteenpurkaus, sanoitusapuna Aki Sirkesalo

Tänään sydämestäni puuttuu palanen. Siinä on tyhjä aukko.
Kelle sen kertoisin? Sanoin syväänuurretuin ja lausein painavin.

Toiveistani, peloistani, haaveistanikin ja siitä kuinka syvälle sun silmiis sukelsin.

Mutta taitaa olla turhaa pyrkiä siihen.
Tähän näytelmään, johon roolin upeimman saa joku muu.

Ja melkein joka hetki muistoihini unohdun.

Back in business - Takaisin porrasvaloissa

Koillismaalla ollaan. Eilen illalla tulin takaisin Muoniosta. Kiitoksia mal-la johdatuksesta hienon kokemuksen pariin. Olet ihana.

Vajaa kuukausi meni tosiaan työn merkeissä tuolla kainalon tuntumassa. Opettavainen työkokemus monessa mielessä. Mukavia työkavereita ja hieno työilmapiiri. Jouluaattonakin saimme viettää jouluorpojen jouluja yhden työkaverin luona. Tuntui hetken ihan joululta. Tätä joulua en unohda. Luultavasti ensi jouluna teen kuitenkin jotain muuta, mutta ei koskaan saa sanoa ei koskaan.
Ennen työsopimusta piti ajatella muutamaan otteeseen, että jäänkö sinne oikeasti jouluksi, mutta päätös oli loppujen lopuksi aika kivuton, yllättävänkin, koska olen kuitenkin jonkin verran jouluihminen. Noh, jouluisten asioiden parissahan tässä periaatteessa työskenneltiin, oli tonttuja ja joulupukki sekä tonttutansseja ja joululauluja.

Ja joulumielellä seikkailevia brittejä.

Piti kiskoa minikelkkaa narunnokassa kun brittilapset pääsivät lumikiiturin kyyttin ensimmäistä kertaa elämässään. Ja joillekin se ohjaus oli niin vaikeaa että. Ympyrää jos ajetaan, niin luulisi sen ohjauksen olevan itsestään selvää, että mihin suuntaan pidetään rattia, vaan eipäs vaan olekaan.
Pari viimeistä päivää olin tonttuna. Se oli ihan hauskaa ja vaihtelevaa aiempiin hommiin. Tontut puhuivat vain tonttukieltä, eikä britit ymmärtäneet ;)
Nyt olisi sitten edessä uusi vuosi ja kutsu kävi Lapinlahdelle, mistä Juntunen on ostanu omakotitalon. Jos samalla voisi viettää tupareitakin. Harmillista, että matkaa on saman verran kuin Muonioon. Sitten pian pitäisi lähteä ajelamaan Helsinkiin, koska lento lähtee sieltä 5.päivä. Että kyllä tässä ainaki ajella saapi.
Thaimaahaan olisi tosiaan lähtö silloin 5.päivä. 23. päivä takaisin. Jääpi taasen kursseja välliin koulusta. Voi, että minä niin toivon pääseväni sinne yliopistoon keväällä. Taidan hajota, jos en pääse.
Mutta tässäpä nämä pikakuulumiset.

Vetäytyminen takavasemmalle

Manitbois maraton subteeveellä. Ei voi olla täysin terve, jos jaksaa katsoa kokonaan tuon. Joskus pikkupoikana tuli moista katsottua ja silloin se oli muka hauskaa. Sen takiakohan minusta on tullut tällainen.
Nyt kun tuota katsoo muutaman minuutin, niin ei voi kuin ihmetellä ja vaihtaa kanavaa. Kovin on kummallista huumoria.
Petelius ja Kalliala ovat hassusti pukeutuneina, heiluvat ruudussa vierekkäin ja keskustelevat toisilleen tyhmällä äänellä. Se on siis hauskaa ja humoristista. Kovin on ollut ihmeellinen huumorintaju ihmisillä tuohon aikaan. Suosittuja ohjelmiahan ne kuitenkin olivat aikoinaan. Näyttää, että tekijöillä itsellään on paljon hauskempaa kuin katsojilla.
Samanlainen, erikoinen perustelu tuli Mikko Leppilammen suusta, kun hän kertoi uudesta viihdeohjelmastaan André Wickströmin kanssa.
Leppilampi sanoi: " Mietittiin, että jos saisi tehdä ihan mitä vain televisiossa, niin mitä tekisimme.Niin syntyi Nevada."
Okei. Siinäpä saavat pojat tehdä nyt sitten mitä ovat aina halunneet tehdä televisiossa. Pojat tekevät vissiin ohjelmaa itselleen, eivät katsojille? Ja oikein, katsojat äänestävät sormillaan. Kaukosäätimen nappuloita on helppo painaa.


Huomenna lähden heti tentin jälkeen Kuusamoon ja sitten ylihuomenna Muonioon. Töitä olisi siellä tiedossa. Asumus on rajavartioston vanhalla kasarmilla. Se tarkoittanee sitä, että en ole kirjoittelemassa tänne mitään aikoihin. Edessä on määrittelemättömän pituinen tauko.

Kun palaan, palaan entistä ehomapana, tuoreempana ja kokemuksia rikkaampana.

Pitänee ruveta pakkaamaan elämää laukkuihin.

Kaikkien aikojen blogi

Mikähän kaikkien aikojen buumi ja villitys nyt on menossa? Vielä sen verran palatakseni edelliseen kirjoitukseen. Pakotetaan ihmisiä äänestämään koko ajan jotain kaikkien aikojen juttua.

Vähän aikaa sitten oli se Ylen Kaikkien aikojen satuhahmo. (Rölli)
Sitten oli Kaikkien aikojen suomalainen Euroviisukappale. (Lordin Hard Rock Halleluja, ennen voittoa jopa)
Nyt tämä Maamme taulu. (Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli)
Sitten on valittu myös Kaikkien aikojen iskelmä (Olavi Virran Hopeinen Kuu, toisena Reijo Taipaleen Satumaa ja kolmantena Baddingin Paratiisi).
Ja nyt keltaisen lehdistön lööpit kirkuvat: Kaikkien aikojen näyttävimmät linnan juhlien puvut ja Kikkien aikojen mokat.

Vastaiskuna, (mutta silti Kaikkien aikojen äänestyksenä) on käynnissä Kaikkien aikojen huonoin iskelmä äänestys. Äänestin Anita Hirvosen De va kukku de.

Onhan se toki mukava aina laittaa asioita hiukan Kaikkien aikojen järjestykseen, mutta jotenkin tuntuu, että tänä vuonna on järjestetty Kaikkien aikojen eniten Kaikkien aikojen äänestyksiä.
Mietinpä vain, että milloin se sitten menettää merkityksensä tuo Kaikkien aikojen -termi.

Kuinka usein voidaan oikeasti järjestää Kaikkien aikojen-äänestyksiä?

Tuntuu, että jossain musiikkikappaleissa se voitaisiin järjestää useammin, koska uusia kappaleita tulee jatkuvasti lisää. Lordin euroviisuveisu esimerkiksi pärjäisi varmaan jo aika hyvin Kaikkien aikojen kappale -äänestyksessä.
Mutta mitään kaikkien aikojen taulu äänestystä ei auttaisi järjestää kovin usein, koska vanhat suosikit säilyvät. (Mitä, eikö nykyään osata enää maalata?)

Mitäs kaikkia äänestyksiä sitä voitaisikaan pitää? Kaikkien aikojen Miss Suomi, Kaikkien aikojen urheilija, Kaikkien aikojen joukkue...

Ei muuta kuin viettämään Kaikkien aikojen joulukuun viidettä päivää! Siitä se lähtee se Kaikkien aikojen nousukiito.


PS. Kävin ostamassa Heidi Kyrön levyn. Kyllävain. Tunnustan. Tykkään.

Maamme taulu ja hallintopäällikkö Räikkönen

Ilmeni taasen pari asiaa, jotka innoittivat avautumaan.
Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli on sitten valittu Maamme tauluksi. Ihan ymmärrettävä valinta ei siinä mitään, mutta tuo titteli on pikkuisen yliampuva. Maamme taulu. Ihan noin vain yhtäkkiä päätetään pitää joku pikku äänestys ja valitaan Maamme taulu.
Äänestyksenhän järjesti siis Ateneumin taidemuseo. Enpä ole koskaan siellä käynyt, pitäisi kyllä käydä.
Tämä Simbergin maalaus sai äänestyksessä kaikkiaan 1360 ääntä.

1360 ääntä. Maamme taulu.

Toiselle sijalle nousi Helene Schjerfbeckin Toipilas (1888), jolle annettiin 1 201 ääntä. Kolmannen sijan sijan sai Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot 1 056 äänellä.
Kaikkiaan noin 10 000 ihmistä osallistui Ateneumin taidemuseon syyskuun lopussa julkistamaan äänestykseen. Äänestykseen osallistui paikan päällä Ateneumissa 2 680 ja museon verkkosivuilla 6 542 äänestäjää.

Eipä kyllä liiaksi tällaista äänestystä ole markkinoitu. Syyskuun lopusta joulukuun alkuun. Kokonaista kolme kuukautta, joiden perusteella valitaan Maamme taulu. Eiköhän samantien laiteta pystyyn uusi Maamme laulu äänestys. Sovitaan, että helmikuun loppuun mennessä meillä on sitten uusi Maamme laulu. Ehdotan vaikka Juicen Marilyniä.

Minulla ei siis ole mitään tätä maalausta vastaan (vaikka olisinkin varmasti äänestänyt Taistelevia metsoja), allekirjoitan kyllä kaikki perustelut, että on monitulkintainen ja niin edelleen, niinkuin kaikki muutkin taulut. Mutta arvonimi olisi voinut olla vaikkapa Ateneumin suosituin taulu. Ymmärrän kyllä, että Ateneumissa on Suomen maalaustaiteen kerma ja siinä mielessä arvonimi voisi olla Maamme taulu, mutta ei näin suppealla äänestyksellä! Ei!

Ylekin vähän aikaa sitten piti äänestyksen kaikkien aikojen satuhahmosta. Sen voitti Rölli. Se oli ymmäretympi, koska äänestyskampanja oli pitkä ja näkyi laajasti. Äänestys tapahtui osissa. Ottakaa siitä mallia Ateneum.
Mihin voi jättää valituksen epäpätevästä valinnasta?

Ja toinen asia kumpusi ajatuksiin jostakin, mistä lie, en muista.
Maikkarin formulaselostaja Oskari Saaren käsittämättömät lempinimet formula1-kuskeille. Radat tähän kauteen jättänyt Michael Schumacher oli Saaren nimilistan mukaan Kerpenin rehtori. Oi, miksi? Hyvä on, Schumi on kotoisin Kerpenistä, mutta mistä se rehtori tulee? Että hallitsee formularatoja? Liekö Schumi päässyt jossain vaiheessa Oskarin niskan päälle? "Sano mua rehtoriks..." (En tiedä, oletko Oskari ottanut tämä lempinimen jostain muualta mediasta, jos näin niin hyvä on, mutta silti en ymmärrä).
Ja Kimi Räikkösen lempinimi on kenties vielä pahempi. Hallintopäällikkö Räikkönen. Hallintopäällikkö. Herran jumala.

Että ei ihan kuningas tai toimitusjohtaja, mutta hallintopäällikkö kuitenkin.

Onko sinulla Oskari joku firma-/koulufetissi? Pelolla odotan miksi ristit Heikki Kovalaisen. Tuutori Kovalainen? Osastopäällikkö Kovalainen? Hyvä, että et selosta esimerkiksi naisten hiihtoa. "Ja sieltä viilettää Ounasvaaran Sihteeri Pirjo Manninen perässään Trondheimin Kanslisti Marit Björgen"

Syysmasennus

Tylsä otsikko. Mutta voiko paljon kummempaa tässä olotilassa odottaa?
Varoitus. Tämä teksti ei ole piristävää eikä mukavaa.
Perjantaiaamusta se ehkä alkoi. Ei ollut sitäkään aurinkoista syytä mennä kouluun, joka on muutaman kerran ratkaissut. Menin silti. Huomasin sitten perillä miltä tuntuu. Olin myöhässä. En sanonut huomenta kenellekään. Ei huvittanut. Lähdin kotiin heti tuntien loputtua.
En ollut käynyt aamulla suihkussa, liekö ollut tukka ihan sekaisin koko päivän. Samapa tuo.
Nukuin parin tunnin päiväunet, otti päähän. En muista mitä tein illalla, mutta puoli kahdentoista aikaan aloin kirjoitella referaattia. Kirjoitin sitä kolmeen.
Lauantaiaamuna heräsin puoli kymmeneltä. Kymmeneksi menin kokoukseen, tällä kertaa oli jo pakko käydä suihkussa. Luulin piristyväni jos käyn ihmisten parissa. Turhaan. Kahdelta tulin kotiin. Oli kuumeinen ja vetämätön olo. Kuumetta ei kuitenkaan ollut. Rupesin miettimään sitä helvetin reportaasia. Ahdistuin.
Menin peiton alle ja vedin sen pääni yli. Peiton alla olisin turvassa. Omassa pienessä maailmassani, huolien, murheiden ja sydänsurujen saavuttamattomissa. Nukuin pari tuntia.
Heräsin, ja olen taas tässä maailmassa. Syysmasennusta se varmaan on. Onneksi ei tarvitse mennä kouluun pitkiin aikoihin. Miksi menisin. Syyt alkavat käydä tosiaankin vähiin. Olenpas naiivi. Olen varmaan aina ollut.
Mutta muutamia tehtäviä pitää silti tehdä. Niinku se reportaasi. Helvetti.

Casino Royale on Bondien värisuora

Jatko-osien ennätys vai elokuvien sarja? Pääosassa kuudes mies, 21. elokuvassa.
Voiko tämä enää kiinnostaa, voiko tarinaan tulla mitään uutta ja houkuttelevaa?
Kyllä voi.
Casino Royale (2006) on tuorein James Bond –elokuva. Se perustuu Bondin luojan,
Ian Flemingin ensimmäiseen romaaniin, jossa brittiläinen salainen agentti 007
seikkailee ensimmäistä kertaa. Elokuva sijoittuu nykyhetkeen, mutta
tarinallisesti aikaan, jolloin vielä hiukan kokematon James Bond vasta
suunnittelee suosikkidrinkkiään ja tavoittelee tuplanollaa nimeensä.
Toisin kuin elokuvasarjan aiemmissa osissa, Bond ei ole kovaksi keitetty
teräshermo, vaan hän tekee karkeita arviointivirheitä - kaikilla elämän
osa-alueilla. Se tekee elokuvasta kiinnostavan ja arvaamattoman.

Maailman mahdollisesti tavoitelluimmassa roolissa, James Bondina nähdään
ensimmäistä kertaa brittinäyttelijä Daniel Craig.

Heti valituksi tultuaan Craig herätti epäilijöiden kuoron, mukaan lukien allekirjoittanut, laulamaan pilkkalauluja miehen vaaleasta hiuskuontalosta ja värittömyydestä.

Ei Bond voi olla vaalea. Muun muassa Tomb Raiderissa sivuroolin (Alex West) näytellyttä
Craigia osoiteltiin joka puolelta ja paineet kasvoivat valtaviksi. Casino
Royalessa Craig hiljentää kuoron kertarysäyksellä. Miehen karisma pursuaa
valkokankaalta katsomon takariviin saakka ja tyylittelemättömän rujo ulkomuoto
kasvojen uurteineen tekee Bondista elävän olennon. Tämä Bond pärjäisi vaikka
kaljuna. Eikä ketään luultavasti haittaa Craigin viimeisenpäälle treenattu
vartalo, korkeintaan se saa jotkut kateellisiksi.

Elokuvan ohjaaja Martin Campbellin sanottiin pelastaneen Bond-elokuvat aiemmalla
Bond-ohjauksellaan 007 ja kultainen silmä. Eikä mies nyt ainakaan huonommaksi
jää, päinvastoin. Campbell pumppaa Bondiin elämää ja inhimillisyyttä, joskin
muut hahmot unohtuvat ehkä hiukan kaukaisiksi.
Casino Royalessa on käytetty kiitettävässä määrin erikoistehosteita, se ei
mässäile niillä, mutta näyttää, että kyllä täälläkin osataan. Tarinaltaan Bond
rullaa kuin aropupu aavikolla, mutta matka on ehkä aavistuksen liian pitkä.
Käänteitä toisaalta riittää.
Casino Royalen juonenkulussa on naisillakin tärkeä roolinsa, muukin kuin
sulostuttaa valkokankaalla ja viihdyttää Bondia makuuhuoneessa. Ranskalainen Eva
Green tekee varmaa työtä, jääden silti hiukan Craigin varjoon. Bondin kanssa
pokeripöytään istahtava Le Chiffre (tanskalainen Mads Mikkelsen) hyytää
yltiörauhallisella olemuksellaan. Eihän tässä voi kuin tirskauttaa verikyyneleen.

Hyviä unia ja oman kullan kuvia

Äitini ruukaa aina toivottaa hyvää yötä sanomalla otsikossa seisovan lausahduksen. Minusta se on oikein mukavasti sanottu. Monesti olen miettinyt sitä itsekseni aina kun olen sänkyyn asti sitten päässyt.
Näinpäs viime yönä oikein mukavaa unta. Ei siitä nyt sen enempää, mutta en ollut siinä yksin. Ehkäpä sen takia en jaksanut mennä aamulla ajoissa kouluun, sängyn pohjalla oli hyvä olla, en tahtonut herätä. Ihana uni, mutta toivottavasti se ei kuitenkaan korvaa todellisuutta.

Tulipas käytyä kattomassa Casino Royale upouudessa, hienossa Finnkino Plazassa. 143m2 valkokankaalta katsomista piti totutella ensin hetkisen ja viitosrivissä piti pyöritellä päätä kuin pöllö, että kerkesi lukea tekstit. Kyllä siihen sitten tottui ja olihan se mukavan iso. Silti suosittelen hakeutumaan taaemmas istumaan. Mutta että omakotitalon kokoinen valkokangas.

Ei se nyt silleen siltä näyttäny, että siihen ois voinu ruveta kotiaan rakentamaan.

Ja itse elokuva ansaitsee myös maininnan. Oli mahtava. En nyt ala sitä sen enempää kehumaan, koska niitä avosteluita nyt on luettavissa mistä vain ja kuitenkin vain toistaisin niitä, koska kehuviahan ne ovat olleet. Sen verran haluan kuitenkin sanoa, että Daniel Craigia epäilin aluksi, että ei siitä ole mihinkään, tylsä ja väritön tyyppi. Pyydän anteeksi. Craig oli loistava ja karismaattinen. Ehkä helpompi, että julkaisen huomenna elokuvasta kouluun tekemäni arvostelun. Vaikkakin toistelen siinä niitä vanhoja ;)

Tänäiltana olisi Kultin pikkujoulut ja pitäisi mennä sinne esiintymään vastikään tulikasteensa saaneen improvisaatioteatteri Kiusallisen Hiljaisuuden kanssa. Hienoa, että meillä on nyt nimi.
Saapa nähdä mitä siitäkin tulee ja lämpeääkö yleisö yhtään. Eka keikka meni ihan putkeen, toivottavasti tämäkin.
Ostin S-marketista Hollandia olutta. Yllättävän hyvää, varsinkin hintaansa nähden, kannattaa maistaa.

Pitäisi kirjoittaa kohta viikon myöhässä oleva referaatti mediateorian peusteista. Ei oikein irtoa. Olen huono opiskelija. Anteeksi. Riittääkö jos tuon opettajalle omenan?

Ai mutta sen verranhan minun piti vielä avautua, että harmittaa kovasti kun lehti-ilmaisun opettaja piiskasi vielä yhdellä reppiksellä. Että pitäisi tehdä vielä reportaasi ja tällä kertaa oikein kuvien kanssa. Ja aihekin pitäisi vielä olla yhteiskunnallisesti kiinnostava! Argh!

Onko ideoita? Mistä tapahtumasta tai kenen päivästä/hetkestä elämässä sinä haluaisit lukea?

Musiikkia soittava sähköhammasharja

Kaikenlaisia värkkejä ne nykyään tekevätkin ihmisten ostettavaksi. Televisiossa mainostettiin juuri (olisikohan ollut Gigantin mainos) lapsille tehtyä, musiikkia soittavaa sähköhammasharjaa. No herranen aika! Sellasenhan mää olen aina halunnu. Mieti nyt, peset hampaita ja harja hoilottaa samaan aikaan. Mikähän se on se biisi, jota siinä voi kuunnella? Voiko siihen ladata äm-pee-kolmosia ja kuunnella vaikka Britneyä?
Jos siinä on aina sama lallatus, niin luulisi sen pikkuhiljaa rupeavan kyrsimään. Joka ilta ja aamu sama lallatus kuuluu. Sehän voi pahimmoillaan johtaa siihen, että lapsi alkaa karsastaa hampaiden pesemistä, koska taas pitäisi kuunnella sitä samaa biisiä.

On sitä osattu ennenkin.

Minä sain aikanaan joululahjaksi patterilla toimivan tikkarinpyörittäjän.

Onkohan joku oikeasti ollut tosissaan, kun on sen keksinyt. "Hei, tämä on loistava keksintö, ihmiset eivät tule toimeen ilman tätä!" Toivottavasti se on kuitenkin lähinnä läppä, mutta ei se ole enää edes hauskaa, se on niin säälittävä.

Sitten meillä on kotona myös keittiötarvikkeiden aatelistoon kuuluva paahtoleipäteline. Se on sellainen rautainen häkkyrä, jossa on viisi rakoa, joihin voi laittaa yksittäisen paahtoleivän, kun se on paahdettu.
Oikeasti! Sekoan. Keksikää parempia keksintöjä.

Poliittista pähkäilyä ja ajatus ystävyydestä

Tänään oli oppilaitoksessamme poliittinen paneeli osana yhteiskuntatiedon ja politiikan kurssia. Paikalle oli kutsuttu edustajat neljästä puolueesta politiikan kentän eri puolilta. Oli edustajat vasemmistosta, sdp:sta, vihreistä ja kokoomuksesta. Yllättävän mielenkiintoinen keskustelutilaisuus kieltämättä oli. Kokoomuksen kaveri jäi mielipiteissään valitettavan yksin, kun kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän kallellaan vasemmalle.
Harmittaa sellainen, että politiikalla on niin vahva merkitys tässä yhteiskunnassa. Varsinkin siinä mielessä, että jos tyyppi kovin ahkerasti kannattaa jotakin aatetta, niin se tyyppi leimataan sitten samantien. Jos kannatat vasemmistoa, olet kommari, jos kannatat kokoomusta olet fasisti.
Kotipaikkakunnallanikin (joksi en Oulua vielä laske) on eräällä puolueella valitettavan vahva asema. Moni työpaikka tai muu sellainen saattaa helposti livahtaa ohi suun, koska sattuu kannattamaan muuta puoluetta. Tokihan se luultavasti kertoo jotain ihmisen ajattelumaailmasta, mutta ei välttämättä.

On olemassa liian suuri riski, että jos kovin kailotat puolueasiaasi, osa tutuista, joita pidät hyvinä tyyppeinä, alkavat katsoa sinua vinoon. Sanokaa mitä sanotte, mutta niin se vain menee. Varsinkin ryhmissä, jossa muut ovat tiettyä mieltä, jäät helposti yksin ja muut alkavat nälviä sinua. Onkin helpompi yrittää pysytellä ulkopuolisena tarkkailijana. Kyllä minullakin on mielipiteitä puolueista, mutta en toki ole perehtynyt niihin niin tarkkaan, että alkaisin niistä jotain julistaa.
Ärsyttää myös se, että sitten pitää olla niin tavallaan ehdoton niissä mielipiteissään. Että jos joku sanoo vaikka jonkun tietyn puolueen kaverin pärjänneen hyvin, niin heti aletaan puolustaa omaa ajatustaan.
On tietenkin hyvä, että on vahvat mielipiteet, mutta politiikka on sellainen kenttä, että siellä tapellaan aina. Siksi ehkä karsastan hitusen tuoda esille omaa kannatustani. Tai en tiedä onko minulla sellaista, ehkäpä ei. Tai saattaa olla.

Joskus on raskasta olla kaikkien kaveri. Ei vähempää kenellekään, mutta ei toisaalta myöskään enempää.

Jääkö tämä sitten hiukan mauttomaksi, kun ei uskalla tehdä toista, peläten samalla menettävänsä sen toisen?

Makaronikäsivartinen mies asuntonsa vankina

Tämä asunto haluaa antaa minulle tapahtumia koko vuokran edestä. Totta se ajattelee, että elämäni on muuten niin tylsää ja vailla tapahtumia, että annetaanpas pojalle vähän ajateltavaa, ettei tarvitse tylsyyteen kuolla.
Tuossa iltapäivällä ajattelin, että no niin, kokeilenpas nyt tätä turvalukkoa, kun viimeksi oli vaikeuksia päästä taloon sisälle. Laitoin oven lukkoon sisäpuolelta ja hyvin meni.
Auki se ei sitten lähtenytkään. Miekkonen jäi asuntonsa vangiksi.
Puolisen tuntia koitin sitä siinä nakertaa. Ruuvailin jo lukkosuojan auki, rappukäytäävän tipahti toinen osa. Ei pyörähdä, ei pyörähdä. Sitten meni toinen avaimista jo poikki. Onneksi oli vara-avain.

Siinä vaiheessa soitin Tuovilan Jukalle, että voisitko ehkä tulla auttamaan? Jospa se aukeaisi ulkopuolelta. Naurahti ja lupasi tulla, olivat menossa Kujalan kanssa autoja katselemaan.
Pidin pienen tauon ja jatkoin yrittämistä. Pieni vihan puuska iski jo päälle.
Naps. Sitten se aukesi. Ei siis ollut mistään muusta kyse, kuin siitä, että ei ollut miehellä ruista ranteessa. Makaronikäsivarret olivat koitua kohtaloksi. Soitin Jukalle, että nyt se aukesi. Kujala huusi taustalta:

Melko käsi, jää omaan kämppäänsä lukkojen taakse!

No tottahan se on. Jäädä nyt lukkojen taakse omaan kotiinsa. No, hyvä että sisäpuolelle, eikä ulos. Ja turvalukko ainakin pitää siis ihmiset oven takana.

Koiran...tai sorsan ilma

Löinpäs aamulla kännykän herätyksen onnellisesti kiinni ja uinuin mukavasti yliaikaa. Heräsin ja huomasin, että hopsis, tunti oli alkanut 20 minuuttia sitten. Siitä asti olenkin ollut hyvin väsynyt. Menin sitten myöhässä kouluun. Ja ihan tööt.

Olin ollut mielestäni fiksu ja käynyt edellispäivänä varaamassa itselleni kameran maanantain kuvausreissua varten. No, ei se suunnitelma ollutkaan niin aukoton ja näytti että kaikki kamerat katoavat silmieni edestä. Sain kuitenkin sitten yhden ja olen iloinen.
Aamulla satoi rakeita kun porhalsin kouluun. Sattui kasvoihin kun rakeet löivät vasten. Kotiin palatessa satoi vettä, ja vieläpä oikein isoja vesipisaroita. Kastuin kovasti. Oikea koiranilma, voisi moni sanoa, mutta ohittaessani vanhat ystäväni pullasorsat sillan kohdalla, aloin ajatella, että ehkä tämä ei olekaan koiranilma, vaan sorsanilma.

Mistä lie tullut se termi, että koiranilma, voisiko joku valistaa?

Sorsat olivat niin iloisia ja eläväisiä kun pitkästä aikaa oli näin lauha ilma. Ne kaakattivat iloisina, aivan kuin nauraen. Ne poukkoilivat sulaneen jalkakäytävän puolelle ja sai oikeasti varoa, että ei hurauta niiden yli.

Illalla ajattelin mennä katsomaan Petronellan, kun on tuo Osuuspankin ilmainen lippukin vielä. Jos siinä samalla saisi tehtyä lehti-ilmaisun kurssille tehtävän repparin. Ensin ajattelin mennä katsomaan lauantain Kyrpät-Blues -matsia, mutta sitten hoksin, että voisihan sen yrittää tehdä tuosta teatteristakin. Vaikka hyvin sitä varmaan irtoaisi lätkämatsistakin. Hmm... pohdintaa.

Niin, ja vielä sen verran, että miksi helvetissä nämä valikot tällä sivulla ovat nyt saksaksi??! Enhän minä tajua mitään, ulkomuistista vaan painelen nappuloita.

Uusi hana, kuinka iHANAta

Elokuusta asti olen tässä asustanut. Pikkuisen olen harmitellut, kun suihkusta on aina vain tullut haaleaa vettä. Noh, vanha talo, olen ajatellut. Mitäpä sitä valittamaan, joillakin ei ole ollenkaan juoksevaa vettä. Mutta on se toisaalta kumma, että tuolta keittiön hanasta tulee kuumaa vettä, mutta kylppäristä ei laisinkaan. Vaikka on säädin täysillä, niin ei. Noh, tällä viikolla viimein kyllästyin ottamaan kylmiä suihkuja (vaikkakin ne ehkä herättävät parhaiten) ja päätin soittaa isännöitsijälle.
Oli se kuitenkin aina ikävää mennä suihkuun, kun ei tiennyt kuinka kylmää vettä nyt tulee, jos tulee. Pieni pelko pitää vireänä?
Tänään sitten huoltomies soitti minulle, että kuulivat, että minun pitää käydä kylmässä suihkussa. Ja hän tiesi jo heti puhelimessa, että suihkun hanasta on termostaatti rikki. Selevä. Lienee siis muissakin talon huoneistoissa ollut lähiaikoina samanlaista vikaa.

Ihmettelen yhä enemmän, minkälainen ihminen tässä on ennen asunut ja mitä hän on täällä tehnyt.

Miksi hän ei ole huolehtinut tästä asunnosta. Ei pyykikonetta, ei lämmintä suihkua, ikkunat vetää..?? Joku sissi se tyttö on vissiin ollut.
Tänään kun tulin nyt käymään kotosalla, ennen kuin palaan vielä illaksi kouluun, niin oli ilmaantunut uusi hana, joka oikein kimaltelee uutuuttaan! Taidankin mennä illaksi suihkuun ja olla siellä koko yön. Ihana uusi hana. Ihanan lämmintä vettä!! :D

Tänään esitettiin ruotsin spektaakkeliesitykset. Voittajaryhmän jäsenet saivat Silja Linen ruotsinlaiva risteilyt 1-4 hengelle/lippu! Kerrankin oikeita palkintoja, ei puhunut Kaitsu potaskaa. Kerrankin ;)
Hyvä ryhmä, kiittäkää minuakin yhdestä äänestä. Ottakaa minut mukaan :D
Olihan se vähän hassua, kun kuulin vielä toissapäivänä, kuinka ryhmä oli pulassa, pohtien, että mitä oikein tekisivät. Meidän ryhmä oli pitkään jo valmis. Mutta akatauluilla ei näköjään ole tässä väliä. :D
Tekivät sitten powerpointin ja olivat pettyneitä itseensä. Ja se voitti!!! Näyttivät, että kuinka powerpointtikin voi olla hieno.

Jovain. Lähdetään maanantaina kuvausmatkalle Tornioon ja Haaparantaan. Mielenkiinnolla odotan. Käydäänköhän Ikeassa? ;)

Saanko elokuvani esiin?

Googlea mainostaen

Heheh. Tämäpä olikin hauska temppu. Siinä kaikille teille mahdollisuus etsiä Googlesta jotain. Vaikka keinoja, kuinka muistaa minua. Tai lahjaideoita, joita voisitte antaa minulle. Tai lomakohteita, jonne voisitte kutsua minut mukaan. Eikö vain :)

Olipa jännää osata tehdä tuollainen. Tunnen itseni melkein insinööriksi.

Täydellinen digi-TV

Isäni istuskeli kerran olohuoneessa ja keinui keinutuolissa. Hän jökötti tuolissa hyvin keskittyneen näköisenä. Kysyin häneltä, että mitä hän tekee. Hän vastasi katsovansa televisiota. Ihmettelin ja huomautin, että eihän televisio ollut edes päällä. Isäni vain hymyili ja katsoi minua ovelasti.

Muutama viikko sitten sunnuntaina koettiin suomalaisen televisiokulttuurin kannalta historiallisesti tärkeä tapahtuma, oikea merkkipaalu. Silloin nähtiin viimeinen maksuton formula 1 –lähetys MTV3:lla. Niin tai pitäähän televisiolupa maksaa, että ei se periaatteessa maksuton ollut, mutta sellaisella termillä siitä kuitenkin puhutaan.

Maksuton se olikin, jos verrataan siihen, että jatkossa sen eteen pitää oikeasti kaivaa kuvetta, tai lähetystä ei kerta kaikkiaan näe. Tähän asti sen on voinut nähdä, vaikka olisi sattunut se TV-lupamaksu unohtumaankin. Tai siis, ettei ole tiennyt, että maksu pitää maksaa myös Helsingin kakkosasunnosta. Mutta miksi autourheilun kuninkuusluokka piti viedä meiltä, tekniikan maksullista kehittymistä vastustavilta pois juuri nyt, kun sekä Heikki Kovalaisella että Kimi Räikkösellä on allaan mestaruusauto, ja tulevasta kaudesta näyttäisi kehkeytyvän kaikkien aikojen suomalaiskausi? Juuri siksi.

Mainostelevisio päätti kulkea eturintamassa ja loi ensimmäisenä suurena suomalaiskanavana maksullisen kanavapaketin ”enemmän haluaville”. Löytyy tiedekanava, elokuvakanava, lapsikanava ja äijäkanava. Formulat siirtyivät äijäkanavalle, koska nyt oli sen aika. Virallisen selityksen mukaan televisiointioikeudet maksavat jo sen verran, että tavallisilla mainostuloilla niistä ei pystytä enää pulittamaan tarvittavaa summaa. Epävirallisesti puhuttaessa, jos formuloilla halutaan tahkota rahaa, nyt on tehtävä siirto.

Suomi siirtyy täysin digitaalisiin televisiolähetyksiin elokuun lopussa 2007. Siihen mennessä jokaisen, joka haluaa edelleenkin nauttia television imelästä saippuasta ja vuolaasta uutisvirrasta, täytyy hankkia talouteensa digiboksi. Pelkästä boksistahan ei näy mitään, vaan pitää olla myös televisio. Ja ne pitää osata kytkeä yhteen, sillä tavalla hienosti, kaiken maailman piuhoilla.

Sitten kun olet ostanut television ja digiboksin, tarvitsee sinun enää maksaa TV-lupa ja se on siinä. Ähäps, eipäs vain olekaan. Ei näy formuloita ei. Jos sinä innokkaana tekniikan edelläkävijänä satuit jo ostamaan ihmelaatikon, jossa ei olekaan kortinlukijaa, joudut ikävä kyllä ostamaan uuden.

No niin, nyt sinulla on ihmelaatikko, jossa on kortinlukija. Joko näkyy formulat? No ei.

Digitaalilaatikkoon täytyy ostaa myös kortti, eikä siihen mikä tahansa pataässä käykään. Pitää käydä ostamassa katselukortti. Halvemmalla toki saisi pakallisen pelikortteja.

Vaikka formulat ovatkin suomalaisten suosikkiohjelmia, eivät ne silti ole kansalaisoikeus. Joku teki vähän aikaa sitten kyselyn siitä, mitkä suuret urheilutapahtumat pitäisi saada katsoa ilmaiseksi. Kärjessä oli olympialaisia ja jääkiekkoa. Ei siellä mitään formuloita ollut.

Kuitenkaan ei voi välttyä ajatukselta, että pian kaikki suuret ja suositut televisioitavat tapahtumat ja laatuelokuvat siirretään maksullisille kanaville. Mitä jää silloin sellaisille, joilla ei ole varaa ostaa satoja katselukortteja ja kymmeniä uusiutuvia digibokseja? Heille jäävät tekstiviesti-chat, mobiilipelit sekä Salkkareiden uusinnat.

Tällä menolla moni ihminen alkaa harrastaa samanlaista television katselua kuin isäni. Ei, ei hän mitään televisio-ohjelmaa koskaan väittänytkään katsovansa. Hän katsoi televisiota.

Sinisorsien sielunelämästä Reberbahnille

Milloin on hyvä aika kirjoittaa nettipäiväkirjaa eli blogia? No tietenkin silloin, kun olisi hirveästi kaikkea muutakin hommaa. Se on vähän sama kuin siivoaminen. Aina silloin tuntuu siltä, että nytpä rupeankin siivoamaan, kun pitäisi tehdä jotain kouluhommia tai muuta vastaavaa.

Oli minulla joku ajatuskin tällä kertaa, miksi ruveta kirjoittamaan, mutta se taisi jo karata. Harmi.

Kävin muuten Ankkalinnassa:

Oli ruuhka-aika. Paistit olivat tulossa töistä ja tallasivat kilvan maata. Ei vaan ollu jousipyssyä mukana.

(No en oikeesti käyny, Ankkalinnahan sijaitsee rinnakkaistodellisuudessa, eikä sinne pääse, jos ei tunne jotai professori Zapotekia. Kävin siinä naapurissa, Sorsavaarassa.)

Huhhuh. Levotonta juttua kyllä. Odotan tammikuuta. Ja joulukuuta sitä ennen. Ja sitten tammikuun jälkeen en tiedäkään mistään mitään.

Mutta palatakseni vielä sinisorsien sielunelämään. Tuossa samalla alueella ne parveilevat joka aamu ja ilta. Kesällä ne on jakautuneet vähän laajemmalle, mutta nyt ne on koko porukalla tuossa. Meinaakohan ne joskus lähteä etelän reissulle.
Onkohan niillä koskaan tylsää? Aina vaan hengailevat tuossa ja odottelevat jos joku täti tois niille pullaa. (Tai jos joku hölömö vaikka ottaa niistä kuvia, tuntevat itsensä varmaan julkimoiksi)
Tallaavat lunta ja paskovat ympäriinsä. (Kyllävain, siellä tuoksahti linnun pieru, kun pysähtyi tarkkailemaan) Tai sitten satuttiin olemaan niiden vessan nurkilla. Meleko hävyttömiä, tekevät tarpeensa keskelle kaupunkia, jalankulkuväylien läheisyyteen.

Eilen oli päälööppinä uutinen Ilta-Sanomissa, että Jonne Aaron tuhlasi rahansa ilotalossa. Tänään oli päälööppinä, että Jonne Aaron ei kadu rahojensa tuhlausta.
Vai niin. Kiinnostavaa. Hyvä Jonne. Pidä puolesi. Älä kadu mitään.

Uutinen olisi tullut joka tapauksessa, olisi se sitten kuulunut niinkuin nyt "Jonne Aaron ei kadu rahojensa tuhlausta" tai "Jonne Aaron katuu tuhlailuaan", "Jonne Aaron ei muista tuhlanneensa", "Jonne Aaron aikoo ilotaloon uudestaan".
Ja juttelusta päätellen ei ollu Jonnelle eka kerta reeperpaanilla. Mikä laulaen tulee, se reeperpaanille menee. Tämähän on vain yksi ilta elämässä, kun sattuu menemään 5000 euroa.
Kohta ne löytää jonku reeperpaanin tyttäristä ja kohta otiskot huutaa: Olin Jonnen kanssa privaatissa, Jonne on ihana.

Jovain, mutta melko kallista tuolla Reberbahnilla. $$$

Tyhjänpäiväistä rivintäyttöä maailman tekstihistoriaan

Kiitoksia Pate.

Mustajärven biisi saa jotenkin aina pikkusen paremmalle mielelle, kun meinaa tuntua, että hohhoijaa. Pikkusen aina piristyy. Ja pikkusen aina saa enemmän aikaan.

Jokainen on oman elämänsä V.I.P.

Mutta kyllä aina joskus unohtuu miettimään. Ja niin totta laulaa Pate myös siinä, että:

Käy yksin iltaisin niin moni nukkumaan ja jos ei töitä oo niin miksi noustakaan?

Että kuinkas monta meitä onkaan. Ja onhan meitä. Mitäs asuntotilastoja sitä tehtiinkään, että yhden hengen talouksia on niin ja niin paljon. Ja niitä oli paljon.
Onhan siinä puolensa ja puolensa :)

Mutta mistäköhän minun muusta piti kirjoittaa. En tiedä. Kai siitä, että tuntuu taas, että ei saa mitään aikaan, mutta en kehtaisi siitä kirjoittaa, kun ihan vasta siitä kirjoitin :D
Meinasin tänäiltana lähteä Kari Ylanderia katsomaan. Mutta enpä taida jaksaa sitäkään. No maksaahan ne liputkin 12e. Että ehkä sekin vähän hidastaa. No tekeehän se raha hyvää Katrillekin, mutta oikeastaan voisivat maksaa ne, joilla sitä on mistä maksaa.

Remonttimies vastatuulessa

Olenpas nyt paininut ikkunan kanssa muutaman päivän. Sieltä tuulee kovasti. No, onhan siinä hyviäkin puolia.

Raitis ilma tuoksuu aina silloin tällöin.

Että aamullakin tuntuu niinkuin olisi nukkunut ulkona. Eli ei pääse ilma happanemaan. Ja onhan se kuulemma tunnelmallista kääriytyä peittoon ja kynttilän valaistessa (ja lämmittäessä) katsella vaikka televisiota.

Isännöitsijä sanoi, että sisäikkunan tiivistäminen kuuluu asukkaalle ja ulkoikkunan "kuuluukin olla vähän väljä". Selevä.

Pyörän kanssa taistelu jäi nyt kesken, koska piti ruveta ikkunan kanssa tappelemaan. Onneksi minulla on tuo toinen pyörä, joten toisen pyörän korjaus ei ole niin akuuttia. Ensin koitan saada ikkunan ainakin vähän vähemmän vetoisaksi.
Seuraavan kerran kun vuokraan asuntoa, kysyn ensimmäisenä vetääkö ikkunat ja menen tutkimaan niitä suurennuslasilla. Nyt kahdessa kämpässä ollu sama vika. Tosin kuulostaa olevan samanlaisia ongelmia muillakin.
Vanha inttikaveri tuossa juuri tunnusti omaavansa samanlaisen ongelman. Vanhojen talojen kirous. Ja miksi entisvanhaan ei ole raskittu laittaa kuin kaksi lasia ikkunaan. Eikö ole ollut rahaa?

Sitten pitäisi käydä se työkalupakki ostamassa, että saisi jakoavaimia. Tässähän alkaa tuntea itsensä kohta remontti-Reiskaksi. Dah.

Pitäis jaksaa järjestellä osakon matkajuttuja. Ei oikein jaksaisi. Ei minusta ainakaan järjestelijää tule. Voin osallistua ja olla mukana järjestämässä ja touhuamassa, mutta en minä vastuulliseksi ala. Ainakaan tämmösissä hommissa. Hoitakoot ne joilla nappaa.

Tänään äänestin jopa seurakuntavaaleissa :D

Jos olisin joutunut äänestämään nykyisessä kotiseurakunnassani eli Oulun Tuomiokirkkoseurakunnassa, olisin varmaan äänestänyt sitä yhtä toimittajaa, koska en muitakaan niiltä listoilta edes tuntenut.
Äänestin kuitenkin Kuusamon seurakunnassa, koska olin kirjoilla Kuusamossa vielä vähän aikaa sitten. Ääneni meni eräälle nuorelle tutulle. Nuorten ääni kuuluviin! :)

En tiedä olisiko hänestä siellä mihinkään, mutta siinäpähän saa mahdollisuuden minun puolestani näyttää kyntensä. Ei ole niin justiinsa, koska itselläni ei ole suuria visioita tai tarvetta mielipitelle seurakunnan asioissa.

Kunhan saan joskus mennä kirkossa naimisiin

ja sitten minut haudataan joskus. Ja en tiedä, ei kai se kirkkokaan niin välttämätön taida olla, jos on joku oikein hieno paikka missä vihkimisen voi hoitaa.

Paikalleen jämähtäneestä tulee nostalgista, eli Pikku-Tuomon julistehistoriaa

Eilen katsoin lapsuushuoneen oveani. Ja mietin huonetta yleensä. Seinät tuli vuorattua aina julisteilla. Valkea tapetti piiloon. Ihan pienenä siellä oli niitä jotain hymynaamoja, joita oli äitiyspakkauksessa. Mahoton iso keltanen hymynaama. Mitähän se lapsi siitä miettii.
Sitte jossai vaiheessa sinne tuli Turtles-julisteita. En muista onko ollu muita piirrettyjä sankareita, mutta ainaki teini-ikäisiä mutanttininjakilpikonnia siellä komeili. Mahto olla jopa Leonardo. Se oli minun suosikki. Se sinihuivinen, jolla oli miekat. Se oli johtajatyyppi. Semmoset on aina ollu minun suosikkeja. Ei mikkää hulivili. Määrätietoinen ja harkitseva. Mutta silti huumorintajuinen. En tiijä miksi.

Pitkään seinällä viihtyi myös Aku Ankan taskukirjoista tullut Ankan Sukupuu, jonka osasin jo ulkoa.

Se oli sängyn yläpuolella ja sitä tuli aina opeteltua iltaisin. Tänä päivänä sängyn viereen pitäisi ehkä laittaa miellekartta Europaan unionista tai kunnallishallinnosta. Olisikohan yhtä toimivaa?

Sitten sinne ilmestyi eläimiä. Isoja koirajulisteita. Saattoipa olla eksoottisempiakin eläimiä. Minulle tuli joskus vähän aikaa Eläinmaailma-lehti, tai mikä lie ollutkaan nimeltään. Ei se loppujen lopuksi ollu kovinkaan mielenkiintoinen muistaakseni, mutta tuli siinä aina hienoja julisteita.

Sitten jossain vaiheessa seinille alkoi liimautua jääkiekkoilijoita. Minulle tuli Pro Hockey -lehti. NHL-jääkiekkoiluun perehtynyt lehti. Taisi tulla vähän aikaa Jääkiekkolehtikin, mutta pidin NHL-lehdestä enemmän, siinä oli jotenkin kiinnostavimpia juttuja. Paremmin kirjoitettu. Oikeasti. Ajattelin niin jo silloin. Ja isommat julisteet. Seinille alkoi ilmestyä Saku Koivu, Teemu Selänne ja Patrick Roy. Ne ainakin muistan. Ne oli hienoimmat. Taisi olla jo vuoden 1995 jälkeen. Ehkä 96-97. Ja vuonna 1995 on tietenkin ilmestynyt tuo legendaarinen juliste, josta koko ajatusketju lähti liikkeelle.


Ja siinä se juliste tököttää edelleenkin. 11 vuotta se on ollut tuossa ovessa. En muista, olisiko se ollut koskaan missään muualla, mutta aika kauan se on ollut juuri tuossa paikassa.

Sietää siis kysyä olisiko Suomen jo aika ottaa uusi mestaruus?

Vai pitäisikö minun vaihtaa julistetta? En tiedä selitystä sille, miksi tuo on ollut tuossa niin kauan. Nyt se paikalleen jämähtänyt juliste on jo nostalgiaa. Ei sitä enää voi siitä mihinkään siirtää.
Toki kovin montaa vuotta tuoreempia eivät ole Mika Häkkisenkään kuvat. Seinältä löytyy nimittäin edelleen Häkkisen mestaruuskuva uodelta 1998 sekä uusintamestaruuskuva vuodelta 1999. Sen lisäksi siellä on jättikuva McLaren formula-autosta vuodelta -99 ja Mobil1- Mika Häkkinen. Nämä on saatu Vehon autoliikkeen erikoispäiviltä.
Näyttääpä sieltä löytyvän rippikouludiplomikin. Tämän rippikoulun McGyver. Ja nimmarifanikuva Heidi Kyröstä (-99).

No niin, tämä fanikuva ehkä enteili jo sitä seuraavaa vaihetta. Seuraavaksihan sinne alkoi ilmaantua kuvia naisnäyttelijöistä ja laulajista. Täytyy itseasiassa sanoa, että en muista kovin hyvin ketä seinilläni on viihtynyt, mutta ainakin Angelina Jolie. On sinne näköjään jäänyt myös Beyonce, sillä sielläpä tuo näyttää yhä tanssahtelevan edelleen. Angelinastakin on kaksi pientä kuvaa sekä oven kokoinen Angelina Lara Croftina. Pitkäaikainen ylpeyteni aihe. Niin ja onhan siellä ollut myös Jessica Alba tanssimassa Sin City -kohtaustaan.

Nykyään Angelina komeilee myös kämpillä Mr. & Mrs. Smith -elokuvaständin muodossa. Kiitoksia Olli, se on sisustuselementti :)
Mutta on siellä kämpän seinällä myös enon maalaama taulu, jossa katselee ylpeä metso. Ensimmäinen itseostamani taulu. Ehkä tässä pikkuhiljaa alkaa kasvaa ulos julisteista?
Nyt on ollut mielenkiintoista seurata pikkusiskon huoneen kehitystä. Ensin oli piirrettyjä, sitten tuli koiria ja kissoja. Hevosvaihe oli pitkä, sitä minulla ei ole ollut. Nyt sinne on alkanut ilmestyä Johnny Deppiä, Orlando Bloomia, O.C:tä, Lostia, David Beckhamia ja Hugh Jackmania. Terve tyttö siis.

Mutta maailmanmestareita tai Mika Häkkistä ei voi enää laskea seinältä.

Ne ovat nostalgisia. Minä en niitä laske. Sen saa tehdä joku muu.

Kuolleen miehen kirstu

Kuolleen miehen kirstusta voi puhua, jos kuuntelee tämän päivän viihdeuutisia. Forbes on julkaissut listan eniten tienaavista kuolleista ihmisistä.
Nirvanan laulaja Kurt Cobain on tänä vuonna eniten tienaava kuollut julkkis. Viisi kertaa listaykkösenä ollut Elvis on jäänyt toiseksi. Cobain tienasi 50 miljoonaa dollaria, kun Elvis joutui tyytymään 42 miljoonaan. Elviksen kirstuun vain virtaa rahaa, vaikka miehessä ei ole henki pihissyt enää 30 vuoteen! Voisiko siinä olla tavoitetta elämälle? Tienaan yli miljoonan joka vuosi vielä kauan kuolemani jälkeenkin. Kuolleen miehen kirstu, kerta kaikkiaan.
Elvis ei ole enää olemassa ja tienaa paljon enemmän kuin moni! Mitäköhän hän tekee niillä rahoilla? Sijoittaa varmaan Nokian osakkeisiin. Tai arkkunsa ilmastointiin. Tai hautapaikkansa kukkien kasteluun.

Elviksestä voisi sanoa, että hän pitää huolta jälkeläisistään.

Tänään kävin maakuntamatkailemassa ja tapaamassa Taivalkosken ukkia ja Ahon ukkia ja mummia. Oli mukava käydä. Sitä kun ei koskaan tiedä milloin näkee kenetkin viimeistä kertaa. Ihan kenet tahansa. Joskus aina alkaa ajatella tällaisia asioita. Aina pitäisi olla ihana jälleennäkeminen.
Vaikkakin sain kovasti taas kuulla kaiken maailman sairauksista ja taudeista. Sekä siitä, kuinka ennen vanhaan muurattiin takkoja ja uuneja.

Sainpa myös selostuksen betonilaastin koostumuksen muuttumisesta vuosien
varrella.

Kuuntelin kaiken silti suhteellisen kiinnostuneena. Vaikkakin reissun jälkeen tunnen olevani väsynyt. On se toki henkisesti väsyttävää kuunnella koko päivä iloisena ja kiinnostuneena. Sitä osaa sitten arvostaa sitä seuraa, jossa saa olla ihan niinkuin haluaa. Kyllähän nyt mummolassa saa olla, mutta silti pitää olla koko ajan vastaanottavainen ja iloisella päällä. Ainakin minun mielestä. Ja eihän se toki kovin paljoa pinnistelyjä vaadi. No vähän kuitenkin. Ihan vähän.
Nyt tuntuu, että eilen valitin taas tyhjää. No, aina välillä tulee sitä tehtyä.

Kuinka ihminen voi hukkua tekemättömyyteensä

Ulkona sataa lunta ja tuulla tuiskuttaa. Allekirjoittanut viettää syyslomaa kotikaupungissaan Kuusamossa, kuusi kilometriä marketeilta Kajaaniin päin.

Syyslomaa, jota hän ei todellakaan tunne ansainneensa.

Loma on kohdallaan silloin, jos on tehnyt kovasti ja ahkerasti töitä ja täytyy saada tauko työn lomaan. Kesätöiden jälkeen tuntui siltä. Nyt ei tunnu miltään.
Eilen illalla oli puhetta kilpirauhasen vajaatoiminnasta (tai jotain) ja siinä oireena ovat muun muassa lihominen, saamattomuus ja väsymys. Onko minulla kilpirauhasen vajaatoimintaa. No ei.
Tosin on tullut elintasokumpua. En saa mitään aikaan. Unet tuntuvat väkisin venyvän nyt kahteentoista.
Se johtuu jostain ihan muusta.

Noh, pieni pyöristyminen tai nukkuminen nyt eivät niin haittaa, mutta saamattomuus alkaa ahdistaa. Ahdistava tunne, pitäisi tehdä asioita, mutta kun ei kerta kaikkiaan kiinnosta tarttua sorviin. Sitä miettii, että no niin, nytpä teenkin sitä. Samantien tulee paha olo.
Eilen illalla lähdin kävelylle puhdistavaan pikku pakkaseen, tyhjentämään päätäni. Yleensä se on auttanut. Nyt se ei ollutkaan kivaa. Kävelin vähän matkaa ja palasin takaisin. Ei tunnu missään. Pah.

Mistä löytyy valoa arkeen?

Soiva peli

Sä olet kuule vielä soiva peli, hanki itelles jostain pelimanni.

Näin sanoi rikoskomisario Kari Takamäki naiskollegalleen viime sunnuntaina. Oli hassunhauskasti sanottu. Tai vaatiihan se tietenkin vähän huumorintajua siltä, kenelle se sanotaan.

Hohhoi. Taasen pittää vääntää ryhmätöitä koulussa. Alakaa pikkuhilijaa väsyttää nuo ryhmätyöt. Se on aina niin kovaa säätämistä ja sovittelemista niitten kanssa. Vaikka kuinka tämä maalima alakaa mennä siihen, että pitää tulla ryhmien kanssa toimeen, niin ei jaksais koko ajan tehä jottai ryhmätyöprojekteja joihin pitää aina valita uusi ryhmä.
Helpompi kait se ois tehä sitte vaikka jo tutuksi tulleen ryhmän kanssa, koska tuntee jo kaikkien työskentelytavat.

Mutta mutta. Mistäköhän löytyisi se soiva peli....

Julkiset asiakirjat

Hehehe. Kohta jokainen voi päästää irti itsessään asuvan, pienen tv-lupatarkastajan. Tv-luvat ovat tulossa Suomessakin julkisen tietoon.
Jokainen voi sitten ilmiantaa kaverinsa tv-lupahallinnolle. Kohta koputtelee ovella oikea tv-lupatarkastaja, että olemme saaneet varman tiedon, että teillä on televisio.

Tai

Kun lupamaksut tulevat julkisiksi, käykin ilmi, että elokuvaohjaajat, media-ammattilaiset tai muut liikkuvan kuvan kanssa toimivat, eivät ole maksaneet lupamaksuja. Kukapa sitä uskoo, että heillä ei ole televisioita.


Itsellänihän ei ole televisiota. Tarkistakaa vaikka lupavirastosta.

Perjantai 13. päivä.

Ennen en ollut taikauskoinen. Onko nyt aika tulla uskoon. Taikauskoon.

Nimittäin tänään tapahtui seuraavaa. Ajelin kouluun pyörällä. Enkä tietenkään lähtenyt yhtään aikaisemmin kuin oli tarvis.
Sitten pyörästä lähti kettingit vähän matkan jälkeen. Laittelin ne takaisin ja kirvasin mielessäni, kuinka tässä nyt myöhästyy. Jatkoin matkaa ja taas. Ei perhana, miksi taas. Nyt ne oli vähän vaikeampi jo laittaa takaisin. Polkimet temppuilivat. Sain kuitenkin paikalleen.
Jatkoin matkaa ja

NAPS! Ketjut menivät poikki.

Ei helsinkiläinen homppeli sentään. Taas iski pyöräkirous.

Viime vuonnahan minä paikkailin vanhan pyöräni renkaita jatkuvasti. Sitten kun olin saanut ostettua siihen upouudet päälly ja sisäkumit, se varastettiin. Sain uuden pyörän tilalle, mutta siinä oli 26 tuuman renkaat ja sillä on ikävä sotkea.
No, nyt sain kolmisen viikkoa sitten taas uuden pyörän kierrätyskeskuksesta. Ja nyt tämä. Luulin jo, että pyöräkirous oli taas iskenyt.

Iltapäivällä aloin tuntea itseni huonovointiseksi. Aijai. Lihassärkyä, nuhaa ja kurkkukipua. Tulin kotiin ja kävin ostamassa Strepsilsiä sekä kuumemittarin. No niin. 37,1 astetta lämpöä.
Ja huomenna tarttis lähteä sinne vaeltelemaan. Juuri näin.

Sitten Jarkko paljasti minulle, että tänään on perjantai ja 13.päivä.

Voiko sen muuta kuin allekirjoittaa. Eikä ole ommaa hoitajaakaan.