Syysmasennus

Tylsä otsikko. Mutta voiko paljon kummempaa tässä olotilassa odottaa?
Varoitus. Tämä teksti ei ole piristävää eikä mukavaa.
Perjantaiaamusta se ehkä alkoi. Ei ollut sitäkään aurinkoista syytä mennä kouluun, joka on muutaman kerran ratkaissut. Menin silti. Huomasin sitten perillä miltä tuntuu. Olin myöhässä. En sanonut huomenta kenellekään. Ei huvittanut. Lähdin kotiin heti tuntien loputtua.
En ollut käynyt aamulla suihkussa, liekö ollut tukka ihan sekaisin koko päivän. Samapa tuo.
Nukuin parin tunnin päiväunet, otti päähän. En muista mitä tein illalla, mutta puoli kahdentoista aikaan aloin kirjoitella referaattia. Kirjoitin sitä kolmeen.
Lauantaiaamuna heräsin puoli kymmeneltä. Kymmeneksi menin kokoukseen, tällä kertaa oli jo pakko käydä suihkussa. Luulin piristyväni jos käyn ihmisten parissa. Turhaan. Kahdelta tulin kotiin. Oli kuumeinen ja vetämätön olo. Kuumetta ei kuitenkaan ollut. Rupesin miettimään sitä helvetin reportaasia. Ahdistuin.
Menin peiton alle ja vedin sen pääni yli. Peiton alla olisin turvassa. Omassa pienessä maailmassani, huolien, murheiden ja sydänsurujen saavuttamattomissa. Nukuin pari tuntia.
Heräsin, ja olen taas tässä maailmassa. Syysmasennusta se varmaan on. Onneksi ei tarvitse mennä kouluun pitkiin aikoihin. Miksi menisin. Syyt alkavat käydä tosiaankin vähiin. Olenpas naiivi. Olen varmaan aina ollut.
Mutta muutamia tehtäviä pitää silti tehdä. Niinku se reportaasi. Helvetti.