Kristiina ja tuulilasin nurkkaan

Teit sen Kristiina Brask. Olet voittaja.

Idols-finaalin alkaessa olit median suosikki tippumaan heti ensimmäisestä lähetyksestä alkaen ja jokaisessa siitä eteenpäin. Olit myös minun tippumissuosikkini.
En pitänyt laulustasi, se oli jotenkin epäkypsän kuuloista. Tai äänesi ei vain hivellyt korviani.

Olit melkein joka kerta putoamisvaarassa. Aina vain sinnittelit itsesi jatkoon. Ihmeellistä. Kunnioitettavaa. Paransit suoritustasi koko kisan ajan kuin kirmaava hirvi. Kristian Meurmanin kanssa olitte varmasti kaksi kehittyneintä esiintyjää.

Jäljellä oli neljä kilpailijaa. Olin varma, että putoat. Kristian oli suosikkini. Päihitit Kristianin.
Mikä tuossa tytössä on, mietin. Lauloit Juha Tapion Ohikiitävää. Vähän piti jo höristellä korvia.

Grande finaalista tipuit viime metreillä. Et sen takia, että esityksesi olisi ollut illan heikoin, vaan sen takia, että kahdella muulla finalistilla oli jo niin vankka fanipohja. Suurin osa ihmisistä on sellaisia, että jos he tekevät päätöksen, he eivät siitä hevin luovu, vaikka aihetta ehkä olisikin.

Versioit Teleksin Tuulilasin nurkkaan. Olin myyty. Tunnustan sen tässä ja nyt. Myyty olin.
Finaalipaikka ei enää olisikaan ollut yllätys. Koskettava veto. Jopa parempi kuin alkuperäinen.

Mutta jos joku on totta niin se, että Idols herättää aivan käsittämättömän isoja tunteita. Moni sanoo inhoavansa jotain laulajaa. Oikein todella inhoavansa. Sitä en voi ymmärtää. Eihän televisiosta saa minkäänlaista kuvaa siitä tyypistä.

Ja sata kertaa parempia laulajia ovat nuo ihan varmasti kuin se, joka sanoo inhoavansa. Liian subjektiivista. Liian jyrkkiä mielipiteitä. Käsittämätöntä. Katsokaa vähän peiliin.