Tunteenpurkaus, sanoitusapuna Aki Sirkesalo

Tänään sydämestäni puuttuu palanen. Siinä on tyhjä aukko.
Kelle sen kertoisin? Sanoin syväänuurretuin ja lausein painavin.

Toiveistani, peloistani, haaveistanikin ja siitä kuinka syvälle sun silmiis sukelsin.

Mutta taitaa olla turhaa pyrkiä siihen.
Tähän näytelmään, johon roolin upeimman saa joku muu.

Ja melkein joka hetki muistoihini unohdun.

Back in business - Takaisin porrasvaloissa

Koillismaalla ollaan. Eilen illalla tulin takaisin Muoniosta. Kiitoksia mal-la johdatuksesta hienon kokemuksen pariin. Olet ihana.

Vajaa kuukausi meni tosiaan työn merkeissä tuolla kainalon tuntumassa. Opettavainen työkokemus monessa mielessä. Mukavia työkavereita ja hieno työilmapiiri. Jouluaattonakin saimme viettää jouluorpojen jouluja yhden työkaverin luona. Tuntui hetken ihan joululta. Tätä joulua en unohda. Luultavasti ensi jouluna teen kuitenkin jotain muuta, mutta ei koskaan saa sanoa ei koskaan.
Ennen työsopimusta piti ajatella muutamaan otteeseen, että jäänkö sinne oikeasti jouluksi, mutta päätös oli loppujen lopuksi aika kivuton, yllättävänkin, koska olen kuitenkin jonkin verran jouluihminen. Noh, jouluisten asioiden parissahan tässä periaatteessa työskenneltiin, oli tonttuja ja joulupukki sekä tonttutansseja ja joululauluja.

Ja joulumielellä seikkailevia brittejä.

Piti kiskoa minikelkkaa narunnokassa kun brittilapset pääsivät lumikiiturin kyyttin ensimmäistä kertaa elämässään. Ja joillekin se ohjaus oli niin vaikeaa että. Ympyrää jos ajetaan, niin luulisi sen ohjauksen olevan itsestään selvää, että mihin suuntaan pidetään rattia, vaan eipäs vaan olekaan.
Pari viimeistä päivää olin tonttuna. Se oli ihan hauskaa ja vaihtelevaa aiempiin hommiin. Tontut puhuivat vain tonttukieltä, eikä britit ymmärtäneet ;)
Nyt olisi sitten edessä uusi vuosi ja kutsu kävi Lapinlahdelle, mistä Juntunen on ostanu omakotitalon. Jos samalla voisi viettää tupareitakin. Harmillista, että matkaa on saman verran kuin Muonioon. Sitten pian pitäisi lähteä ajelamaan Helsinkiin, koska lento lähtee sieltä 5.päivä. Että kyllä tässä ainaki ajella saapi.
Thaimaahaan olisi tosiaan lähtö silloin 5.päivä. 23. päivä takaisin. Jääpi taasen kursseja välliin koulusta. Voi, että minä niin toivon pääseväni sinne yliopistoon keväällä. Taidan hajota, jos en pääse.
Mutta tässäpä nämä pikakuulumiset.

Vetäytyminen takavasemmalle

Manitbois maraton subteeveellä. Ei voi olla täysin terve, jos jaksaa katsoa kokonaan tuon. Joskus pikkupoikana tuli moista katsottua ja silloin se oli muka hauskaa. Sen takiakohan minusta on tullut tällainen.
Nyt kun tuota katsoo muutaman minuutin, niin ei voi kuin ihmetellä ja vaihtaa kanavaa. Kovin on kummallista huumoria.
Petelius ja Kalliala ovat hassusti pukeutuneina, heiluvat ruudussa vierekkäin ja keskustelevat toisilleen tyhmällä äänellä. Se on siis hauskaa ja humoristista. Kovin on ollut ihmeellinen huumorintaju ihmisillä tuohon aikaan. Suosittuja ohjelmiahan ne kuitenkin olivat aikoinaan. Näyttää, että tekijöillä itsellään on paljon hauskempaa kuin katsojilla.
Samanlainen, erikoinen perustelu tuli Mikko Leppilammen suusta, kun hän kertoi uudesta viihdeohjelmastaan André Wickströmin kanssa.
Leppilampi sanoi: " Mietittiin, että jos saisi tehdä ihan mitä vain televisiossa, niin mitä tekisimme.Niin syntyi Nevada."
Okei. Siinäpä saavat pojat tehdä nyt sitten mitä ovat aina halunneet tehdä televisiossa. Pojat tekevät vissiin ohjelmaa itselleen, eivät katsojille? Ja oikein, katsojat äänestävät sormillaan. Kaukosäätimen nappuloita on helppo painaa.


Huomenna lähden heti tentin jälkeen Kuusamoon ja sitten ylihuomenna Muonioon. Töitä olisi siellä tiedossa. Asumus on rajavartioston vanhalla kasarmilla. Se tarkoittanee sitä, että en ole kirjoittelemassa tänne mitään aikoihin. Edessä on määrittelemättömän pituinen tauko.

Kun palaan, palaan entistä ehomapana, tuoreempana ja kokemuksia rikkaampana.

Pitänee ruveta pakkaamaan elämää laukkuihin.

Kaikkien aikojen blogi

Mikähän kaikkien aikojen buumi ja villitys nyt on menossa? Vielä sen verran palatakseni edelliseen kirjoitukseen. Pakotetaan ihmisiä äänestämään koko ajan jotain kaikkien aikojen juttua.

Vähän aikaa sitten oli se Ylen Kaikkien aikojen satuhahmo. (Rölli)
Sitten oli Kaikkien aikojen suomalainen Euroviisukappale. (Lordin Hard Rock Halleluja, ennen voittoa jopa)
Nyt tämä Maamme taulu. (Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli)
Sitten on valittu myös Kaikkien aikojen iskelmä (Olavi Virran Hopeinen Kuu, toisena Reijo Taipaleen Satumaa ja kolmantena Baddingin Paratiisi).
Ja nyt keltaisen lehdistön lööpit kirkuvat: Kaikkien aikojen näyttävimmät linnan juhlien puvut ja Kikkien aikojen mokat.

Vastaiskuna, (mutta silti Kaikkien aikojen äänestyksenä) on käynnissä Kaikkien aikojen huonoin iskelmä äänestys. Äänestin Anita Hirvosen De va kukku de.

Onhan se toki mukava aina laittaa asioita hiukan Kaikkien aikojen järjestykseen, mutta jotenkin tuntuu, että tänä vuonna on järjestetty Kaikkien aikojen eniten Kaikkien aikojen äänestyksiä.
Mietinpä vain, että milloin se sitten menettää merkityksensä tuo Kaikkien aikojen -termi.

Kuinka usein voidaan oikeasti järjestää Kaikkien aikojen-äänestyksiä?

Tuntuu, että jossain musiikkikappaleissa se voitaisiin järjestää useammin, koska uusia kappaleita tulee jatkuvasti lisää. Lordin euroviisuveisu esimerkiksi pärjäisi varmaan jo aika hyvin Kaikkien aikojen kappale -äänestyksessä.
Mutta mitään kaikkien aikojen taulu äänestystä ei auttaisi järjestää kovin usein, koska vanhat suosikit säilyvät. (Mitä, eikö nykyään osata enää maalata?)

Mitäs kaikkia äänestyksiä sitä voitaisikaan pitää? Kaikkien aikojen Miss Suomi, Kaikkien aikojen urheilija, Kaikkien aikojen joukkue...

Ei muuta kuin viettämään Kaikkien aikojen joulukuun viidettä päivää! Siitä se lähtee se Kaikkien aikojen nousukiito.


PS. Kävin ostamassa Heidi Kyrön levyn. Kyllävain. Tunnustan. Tykkään.

Maamme taulu ja hallintopäällikkö Räikkönen

Ilmeni taasen pari asiaa, jotka innoittivat avautumaan.
Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli on sitten valittu Maamme tauluksi. Ihan ymmärrettävä valinta ei siinä mitään, mutta tuo titteli on pikkuisen yliampuva. Maamme taulu. Ihan noin vain yhtäkkiä päätetään pitää joku pikku äänestys ja valitaan Maamme taulu.
Äänestyksenhän järjesti siis Ateneumin taidemuseo. Enpä ole koskaan siellä käynyt, pitäisi kyllä käydä.
Tämä Simbergin maalaus sai äänestyksessä kaikkiaan 1360 ääntä.

1360 ääntä. Maamme taulu.

Toiselle sijalle nousi Helene Schjerfbeckin Toipilas (1888), jolle annettiin 1 201 ääntä. Kolmannen sijan sijan sai Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot 1 056 äänellä.
Kaikkiaan noin 10 000 ihmistä osallistui Ateneumin taidemuseon syyskuun lopussa julkistamaan äänestykseen. Äänestykseen osallistui paikan päällä Ateneumissa 2 680 ja museon verkkosivuilla 6 542 äänestäjää.

Eipä kyllä liiaksi tällaista äänestystä ole markkinoitu. Syyskuun lopusta joulukuun alkuun. Kokonaista kolme kuukautta, joiden perusteella valitaan Maamme taulu. Eiköhän samantien laiteta pystyyn uusi Maamme laulu äänestys. Sovitaan, että helmikuun loppuun mennessä meillä on sitten uusi Maamme laulu. Ehdotan vaikka Juicen Marilyniä.

Minulla ei siis ole mitään tätä maalausta vastaan (vaikka olisinkin varmasti äänestänyt Taistelevia metsoja), allekirjoitan kyllä kaikki perustelut, että on monitulkintainen ja niin edelleen, niinkuin kaikki muutkin taulut. Mutta arvonimi olisi voinut olla vaikkapa Ateneumin suosituin taulu. Ymmärrän kyllä, että Ateneumissa on Suomen maalaustaiteen kerma ja siinä mielessä arvonimi voisi olla Maamme taulu, mutta ei näin suppealla äänestyksellä! Ei!

Ylekin vähän aikaa sitten piti äänestyksen kaikkien aikojen satuhahmosta. Sen voitti Rölli. Se oli ymmäretympi, koska äänestyskampanja oli pitkä ja näkyi laajasti. Äänestys tapahtui osissa. Ottakaa siitä mallia Ateneum.
Mihin voi jättää valituksen epäpätevästä valinnasta?

Ja toinen asia kumpusi ajatuksiin jostakin, mistä lie, en muista.
Maikkarin formulaselostaja Oskari Saaren käsittämättömät lempinimet formula1-kuskeille. Radat tähän kauteen jättänyt Michael Schumacher oli Saaren nimilistan mukaan Kerpenin rehtori. Oi, miksi? Hyvä on, Schumi on kotoisin Kerpenistä, mutta mistä se rehtori tulee? Että hallitsee formularatoja? Liekö Schumi päässyt jossain vaiheessa Oskarin niskan päälle? "Sano mua rehtoriks..." (En tiedä, oletko Oskari ottanut tämä lempinimen jostain muualta mediasta, jos näin niin hyvä on, mutta silti en ymmärrä).
Ja Kimi Räikkösen lempinimi on kenties vielä pahempi. Hallintopäällikkö Räikkönen. Hallintopäällikkö. Herran jumala.

Että ei ihan kuningas tai toimitusjohtaja, mutta hallintopäällikkö kuitenkin.

Onko sinulla Oskari joku firma-/koulufetissi? Pelolla odotan miksi ristit Heikki Kovalaisen. Tuutori Kovalainen? Osastopäällikkö Kovalainen? Hyvä, että et selosta esimerkiksi naisten hiihtoa. "Ja sieltä viilettää Ounasvaaran Sihteeri Pirjo Manninen perässään Trondheimin Kanslisti Marit Björgen"

Syysmasennus

Tylsä otsikko. Mutta voiko paljon kummempaa tässä olotilassa odottaa?
Varoitus. Tämä teksti ei ole piristävää eikä mukavaa.
Perjantaiaamusta se ehkä alkoi. Ei ollut sitäkään aurinkoista syytä mennä kouluun, joka on muutaman kerran ratkaissut. Menin silti. Huomasin sitten perillä miltä tuntuu. Olin myöhässä. En sanonut huomenta kenellekään. Ei huvittanut. Lähdin kotiin heti tuntien loputtua.
En ollut käynyt aamulla suihkussa, liekö ollut tukka ihan sekaisin koko päivän. Samapa tuo.
Nukuin parin tunnin päiväunet, otti päähän. En muista mitä tein illalla, mutta puoli kahdentoista aikaan aloin kirjoitella referaattia. Kirjoitin sitä kolmeen.
Lauantaiaamuna heräsin puoli kymmeneltä. Kymmeneksi menin kokoukseen, tällä kertaa oli jo pakko käydä suihkussa. Luulin piristyväni jos käyn ihmisten parissa. Turhaan. Kahdelta tulin kotiin. Oli kuumeinen ja vetämätön olo. Kuumetta ei kuitenkaan ollut. Rupesin miettimään sitä helvetin reportaasia. Ahdistuin.
Menin peiton alle ja vedin sen pääni yli. Peiton alla olisin turvassa. Omassa pienessä maailmassani, huolien, murheiden ja sydänsurujen saavuttamattomissa. Nukuin pari tuntia.
Heräsin, ja olen taas tässä maailmassa. Syysmasennusta se varmaan on. Onneksi ei tarvitse mennä kouluun pitkiin aikoihin. Miksi menisin. Syyt alkavat käydä tosiaankin vähiin. Olenpas naiivi. Olen varmaan aina ollut.
Mutta muutamia tehtäviä pitää silti tehdä. Niinku se reportaasi. Helvetti.

Casino Royale on Bondien värisuora

Jatko-osien ennätys vai elokuvien sarja? Pääosassa kuudes mies, 21. elokuvassa.
Voiko tämä enää kiinnostaa, voiko tarinaan tulla mitään uutta ja houkuttelevaa?
Kyllä voi.
Casino Royale (2006) on tuorein James Bond –elokuva. Se perustuu Bondin luojan,
Ian Flemingin ensimmäiseen romaaniin, jossa brittiläinen salainen agentti 007
seikkailee ensimmäistä kertaa. Elokuva sijoittuu nykyhetkeen, mutta
tarinallisesti aikaan, jolloin vielä hiukan kokematon James Bond vasta
suunnittelee suosikkidrinkkiään ja tavoittelee tuplanollaa nimeensä.
Toisin kuin elokuvasarjan aiemmissa osissa, Bond ei ole kovaksi keitetty
teräshermo, vaan hän tekee karkeita arviointivirheitä - kaikilla elämän
osa-alueilla. Se tekee elokuvasta kiinnostavan ja arvaamattoman.

Maailman mahdollisesti tavoitelluimmassa roolissa, James Bondina nähdään
ensimmäistä kertaa brittinäyttelijä Daniel Craig.

Heti valituksi tultuaan Craig herätti epäilijöiden kuoron, mukaan lukien allekirjoittanut, laulamaan pilkkalauluja miehen vaaleasta hiuskuontalosta ja värittömyydestä.

Ei Bond voi olla vaalea. Muun muassa Tomb Raiderissa sivuroolin (Alex West) näytellyttä
Craigia osoiteltiin joka puolelta ja paineet kasvoivat valtaviksi. Casino
Royalessa Craig hiljentää kuoron kertarysäyksellä. Miehen karisma pursuaa
valkokankaalta katsomon takariviin saakka ja tyylittelemättömän rujo ulkomuoto
kasvojen uurteineen tekee Bondista elävän olennon. Tämä Bond pärjäisi vaikka
kaljuna. Eikä ketään luultavasti haittaa Craigin viimeisenpäälle treenattu
vartalo, korkeintaan se saa jotkut kateellisiksi.

Elokuvan ohjaaja Martin Campbellin sanottiin pelastaneen Bond-elokuvat aiemmalla
Bond-ohjauksellaan 007 ja kultainen silmä. Eikä mies nyt ainakaan huonommaksi
jää, päinvastoin. Campbell pumppaa Bondiin elämää ja inhimillisyyttä, joskin
muut hahmot unohtuvat ehkä hiukan kaukaisiksi.
Casino Royalessa on käytetty kiitettävässä määrin erikoistehosteita, se ei
mässäile niillä, mutta näyttää, että kyllä täälläkin osataan. Tarinaltaan Bond
rullaa kuin aropupu aavikolla, mutta matka on ehkä aavistuksen liian pitkä.
Käänteitä toisaalta riittää.
Casino Royalen juonenkulussa on naisillakin tärkeä roolinsa, muukin kuin
sulostuttaa valkokankaalla ja viihdyttää Bondia makuuhuoneessa. Ranskalainen Eva
Green tekee varmaa työtä, jääden silti hiukan Craigin varjoon. Bondin kanssa
pokeripöytään istahtava Le Chiffre (tanskalainen Mads Mikkelsen) hyytää
yltiörauhallisella olemuksellaan. Eihän tässä voi kuin tirskauttaa verikyyneleen.