Tämän luettuasi sinusta tulee Zlatan-fani

Sain tänään päätöksen tämän elämäkerran, ja pakko kirjoittaa siitä sananen, sen verran vaikuttava teos oli.

Ohittamaton kirja jokaiselle jalkapallofanille ja erinomainen elämys elämäntarinoista kiinnostuneille.

Zlatan kertoo kainostelemattomasti urastaan ja elämästään. Hienointa on tapa, jolla Zlatan kertoo. Ajatukset ja tunteet risteilevät hermostumisesta iloon ja epävarmuuteen. Maalintekijäkuningas onkin ihan tavallinen ihminen. Joissakin kohdissa jopa liikutuin.

Toki kertominen urasta on mielenkiintoista, mutta parasta on kurkistus jalkapallotaiteilijan nuoruuteen kaduilla. Teoksen jälkeen seuraan Zlatanin uraa todella mielenkiinnolla ja uusin silmin. 

Ainoa asia, mikä häiritsi oli suomennoksen ilmeisen kiireinen valmistelu. Ainakin ensimmäisen painoksen teksti on täynnä kirjoitusvirheitä, kongruessivirheitä ja kielioppivirheitä. Vaikka Zlatan kova tekijä onkin, esimerkiksi ruotsalainen ja juventuslainen kirjoitetaan silti pienellä.

Onneksi itse tarina on niin kiehtova, että kirjan loppumisen jälkeen toivoo, että se olisi vielä jatkunut.

Pitempiä koulupäiviä koulumenestyksen kustannuksella

Johan on. Uusi opetusministeri Gustafsson haluaa pidentää koulupäiviä. Heppu perustelee vaatimustaan muun muassa sanomalla: ”Opetustuntimäärän lisääminen on minusta välttämätöntä. Suomi on tässä vertailussa paljon alle keskiarvon.”

Joooo! On alle keskiarvon. Mitä sitten? Miksi meidän pitäisi aina olla jotakin keskiarvotaaveja?

Onko päässyt unohtumaan kaikki hienot pisa-tulokset ja muut koulumenestystä suitsuttavat tulokset? Voisiko yhtenä syynä menestykseen olla se, että lapsia ei nuuduteta heti ensimmäiseltä luokalta alkaen? Lasten psykiatri Jari Sinkkonen sanoo Maikkarin uutisessa, että ” Suomessahan mennään kouluun myöhemmin kuin muualla Euroopassa. Mutta vaikkapa Britanniassa lapset ovat aivan liemenä koulupäivän jälkeen. Se on heille aivan liian rankkaa.”

Miksi pitempi koulupäivä ei olisi rankkaa suomalaislapsille? Häh!?

Toki Sinkkonen ja myös OAJ ovat sitä mieltä, että koulupäiviä voisi pidentää, varsinkin juuri alaluokilta.

Laserleikkaus

Siinä makasin. Paniikki ei ollut mitenkään valtava, olihan siskoni kertonut minulle kaiken siitä, miltä se hänen mielestään tuntuu. Näin punaista ja vihreää valoa. Punainen valo näkyi vain pienenä pisteenä. Mies käski tuijottaa sitä. Luomet teipattiin ihoon ja silmämunan ympärille asetettiin kehykset. Tuntui epämukavalta. Pari tippaa puudutukseksi. Ei se kestäisi kauaa. 50 sekuntia per silmä, äsken sanottiin.

Punainen valo alkoi hajota. Se liikkui ja sitä näkyi enemmän mutta hajanaisesti. Yritä tuijottaa sitä, se sanoo. Meinasin herpaantua. Vihreä valo koetti välillä vilkkua eteen. Sisko sanoi, että pyörtyminen ei ole kaukana. Kuuluu surinaa. Laser työskentelee. Jos pyörryn, silmä ei mene kiinni.

Onnistui. Ei sattunut. Sitten toinen silmä. Sama kuvio toistui. Onnistui. Nyt se on tehty ja peruuttamatonta.

Kärpäslasit silmille ja käytävään. Nyt sattuu. Kirvelee. Silmiä ei voi pitää auki. Onneksi tosi elämän enkeli tulee viereen, ottaa kädestä ja saattaa kotiin. FIN-8 -kyyti menee vähän hukkaan, kun silmiä täytyy pitää kiinni. Sattuu vieläkin.

Kotona nukun kolme tuntia ja kipu on poissa. Näen. Ilman silmälaseja. Uskomatonta. Lääketiede on ihmeellistä. Toivon, että tämä kestää. Sisko sanoi elämänsä parhaaksi päätökseksi. Yritän peesata.

Jos jollakin on kysymyksiä silmien laserleikkauksesta, voin vastata kokemukseni mukaan, sen mitä tiedän.

Poistan sinut

Se on hämmentävä fiilis, kun huomaa, että joku on poistanut sinut Facebook-kavereistaan. En tarkoita nyt sitä, kun huomaa, että kaverimäärä numeroissa on muuttunut. Tarkoitan sitä, kun pitkästä aikaa menee kaverin profiiliin katsomaan, mitä sille kuuluu.

Ensin huomaa, että seinää ei ole näkyvissä. Sitten huomaa, ettei sitä saakaan näkyviin. Sitten ajattelee, että se vain haluaa yksityisyyttä. Sitten huomaa tekstin "add as a friend".

Sekunniksi tulee epäusko. Emmekö me olekaan olleet kavereita? Sitten ymmärtää. Minut on poistettu. Se on hämmentävää.

Facebook-ihmisiä on kahdenlaisia. On niitä, joilla on 900 kaveria, joista ihminen voi kadulla morjestaa ehkä sataa. Sitten on niitä, jotka pitävät Facebook-piirinsä mahdollisimman pienenä. Perustelut molemmilla ovat ne mitä ovat.

Tunnustan minäkin, en välttämättä osaisi tervehtiä kadulla ihan jokaikistä FB-kaveriani. Hämmentävintä on se, että tervehdin tai tervehtisin kyllä näitä, jotka ovat minut syystä tai toisesta poistaneet.

Ehkä se on viesti mennä eteenpäin. Ei täällä kenenkään ole pakko olla toisen kaveri. Piirinsä saa valita itse.

Tyttö numero 16

Okei. Jos nää ois ollu missikisat, niin tiedän, ketä oisin äänestäny. Uimapukukierrosta odotellessa.

Idolsista tuli Tangomarkkinat

Idolsin finaalissa ensi sunnuntaina ovat Ali ja Martti. En todellakaan olisi uskonut, kun finaalijoukkio paljastui, että nämä herrat ratkaisevat voiton. En uskonut koko saagan aikana. En silloinkaan, kun Lassi luovutti ja Laura oli ensimmäinen virallinen putoaja. En silloinkaan kun Stina tippui. Kun Ilpo tippui, oli uskottava, että tangoilla tämä kisa viedään. Enkä puhu nyt alushousuista.

Hyvä on, Martti osaa vetää rockia. Hyväksyn hänen

finaalipaikkansa joten kuten. Ali on väärässä kilpailussa. Eikö tässä kisassa pitänyt hakea idolia teineille? Rokkikukkoa tai poppimimmiä? Toki on hienoa, ettei ulkonäkö yksistään riitä, mutta ihan oikeasti!

Näistä Idols-finalisteista Stina on ainoa, kenen keikalta minä voisin kuvitella itseni löytäväni. Eikä se johdu pelkästään kuvassa näkyvistä, vaikka niistä kovasti voin sanoa pitävänikin. Aina kilpailuissa ei paras voita.