Tummien perhosten koti ja Musta jää - suomalainen elokuva kukoistaa

Katsoin vastikään kaksi elokuvaa. Molemmat olivat kotimaan tämän hetken kärkituotantoa. Musta jää (2007) ja Tummien perhosten koti (2008). Elokuvat ovat ohjanneet Petri Kotwica (mj) ja Dome Karukoski (tpk). Täytyy sanoa, että kun jälki on tuollaista, ei tule ikävä Ere Kokkosta ja Uuno Turhapuroja. Ei tule ikävä Åke Lindmania, ei tule ikävä Armand Lohikoskea. Suomalainen elokuvan tulevaisuus näyttää kohtalaiselta.

Musta jää palkittiin vastikään kaiken maailman suomalaisilla pysteillä. Petri Kotwican ensimmäinen pitkä elokuvaohjaus oli Koti-ikävä (2005). Sitä en ole nähnyt, mutta Mustan jään nähtyäni Koti-ikäväkin on ehdottomasti katselulistallani. Musta jää oli ihan hyvä. Tarinaltaan erikoinen, mutta silti uskottava. Miespääosassa on kulunut kasvo Martti Suosalo, mutta hän on niin muuntautumiskykyinen karpaasi, että se ei tässä haitannut laisinkaan. Ja tällä kertaa ei ollut ennalta-arvattavissa miten pääosanesittäjille käy.

Naispääosissa ovat Outi Mäenpää ja Ria Kataja. Myös Mäenpää on kulunut, mutta hän paikkaa sen loistavilla lahjoillaan. Ria Kataja sen sijaan on vielä kohtalaisen raikas kasvo. Väistämättä aluksi tuli mieleen kulttisarja Taivaan tulet, mutta vaikutelma oli onneksi pian mennyt. Kuvaustyöskentely oli erinomaista, ja siksi harmittikin hiukan pilata katselunautinto katsomalla elokuva niin pienestä televisiosta, jota eräs kaverini sanoo kännykän näytöksi. Elokuvassa oli suomalaiseksi elokuvaksi rohkeita kohtauksia, eikä alapään paljastuksiltakaan vältytty. Kohtaukset olivat kuitenkin maukkaita, eivätkä ollenkaan liian irstaita.

Jos Musta jää palkittiin, niin on oikeusmurha, mikäli Tummien perhosten koti jää tulevassa palkintogaalassa tyhjin käsin. Elokuva oli kerrassaan loistava. Se kosketti, kuten entinen Idols-tuomari sanoisi. Elokuvan arvoa lisää se, että siinä ei ollut käytetty konkarinaamoja näyttelijöinä. Nuoret näyttelijälupaukset kantoivat koko elokuvan ajan, ja minä pidin siitä. Ei ollut Jasper Pääkköstä tai Kari-Pekka Toivosta mailla halmeilla. Ainoastaan Tommi Korpela (joka ei kuitenkaan ole vielä kulunut) ja Pertti Sveholm olivat suuremmalle yleisölle tuttuja.

Elokuvan tarina oli uskottava ja koskettava. Karu, mutta todellisuuden makuinen. Ihastuin siihen. Minulla on nykyään, parin vuoden viestinnän kouluttautumisen jälkeen, sellainen ongelma, että en pysty katsomaan elokuvia kuten ennen. En pysty uppoutumaan juoneen. Tämä elokuva teki poikkeuksen. Oli ihanaa pitkästä aikaa katsoa hyvä elokuva. Mukava tunne elokuvan jälkeen kesti kauan. Ja silloin elokuva lienee onnistunut tehtävässään.

Näissä molemmissa elokuvissa oli yksi yhteinen näyttelijä. Nuori neitokainen nimeltään Marjut Maristo. Maristo on isommassa roolissa Tummien perhosten kodissa ja pienessä sivuroolissa Mustassa jäässä. Nouseva tähti, jolla on nuken kasvot. Vähän samaa herkkyyttä kuin Pamela Tolassa. Pistäkää nimi mieleen. En tiedä onko vuonna 1985 syntyneellä Maristolla ollut vaikea eläytyä rooliin, jossa romanttisena vastanäyttelijänä näyttelee 1991 syntynyt Niilo Syväoja. Ja Syväojalla ja kavereilla on saattanut riittää juttua sopivasti vanhemmasta vastanäyttelijästä, jota on päässyt pussaamaan. Tai sitten nuoret näyttelijätkin ovat jo niin ammattitaitoisia. Vaikka eivät sitä kyllä taida olla vanhatkaan. Pojat vaan on poikia.

Mutta Tummien perhosten koti on mestariteos. Ennen kaikkea nuorten roolisuoritukset ovat ihailtavaa katseltavaa. Dome Karukoski ei ole ohjannut sen enempää koko illan elokuvia, kuin Kotwicakaan, joten miehiltä on lupa odottaa vielä monta mestariteosta.