Tänään on ollut elokuvapäivä. Katottiin systerin kanssa ensin koulusurmista kertova Zero day ja sitten Joulutarina. Sisko lähti Kemijärvelle, jonka jälkeen katoin vielä itekseni Likaisen tusinan. Katsoin siis enemmän elokuvia, kuin pitkään aikaan yhteensä.
Harvoin, jos koskaan elokuvaa tapittaa puhumatta mitään, jos katsojia on useampi. Zero day oli sen verran pysäyttävä kuvaus, että sitä piti tuijottaa vain hiljaa. Puhuimme vasta lopputekstien puolivälissä. "No, sano jotain", avasin keskustelun. "Mitäpä tuohon voisi sanoa", kuului vastaus. Ei mitään.
Joulutarinan kävin katsomassa viime vuonna elokuvateatterissa yksin. Se ei ole sellainen elokuva, että sitä kannattaisi koskaan katsoa yksin, missään olosuhteissa. Elokuvissa yksin käyminen ei välttämättä ole niin kauheaa, Ocean's Thirteen oli ihan hyvä katselukokemus aikoinaan yksin, mutta Joulutarina ei. Täytyy tunnustaa, että tippa livahti linssiin tänäänkin, vaikka olimme kotona, eikä tarvinnut katsoa yksin. Pelottavaa. Muita tuolla tavalla koskettavia elokuvia on ollut aikoinaan Kotia kohti, jossa kultainennoutaja meinaa jäädä saapumatta kotiin. Siinäkin tippa tuli linssiin pikkupojalla. Ja se Jurassic Park ja riipaiseva huuto keskellä luokkahuonetta, kun poika ei tajua päästää irti sähköaidasta.
Mutta Antti Tuisku on silti ihan paska näyttelijä. Ja Likainen tusina oli silti ehkä paras elokuva.
Annoin iskälle joululahjaksi neljä karaokelevyä. Kuinka masokistista. Jouluaattona laulu raikuikin. Hienoa oli katsoa sitä lapsen intoa isän silmissä, kun hän laittoi levyt soittimeen. "Näytti, että se ei malta avata enää muita paketteja, vaan pakko vaan päästä laulamaan", kommentoi äiti. Hienoa, että sai ainakin jotakin käyttökelpoista ja mieluisaa.
