Luin junassa Matti Röngän dekkaria Tappajan näköinen mies. Säpsähdin kun pääsin seuraavaan kohtaan. Olenko se minä? Löysin itseni ja lähihistoriani liian voimakkaasti. Kiitos Matti.
En selitä enempää, lukekaa itse. Loppuun asti.
"Sinä jotenkin aina toimit ja elät korostetusti ympäristön, muiden ihmisten mukaan. Niinkuin oletat niiden haluavan. Tai sitten yrität esittää jotakin, niin että muut tekisivät sun haluamia päätelmiä sinusta", Marja puhui keskittyneesti.
Mietin vähän aikaa. "Mutta eikö kaikki toimi samalla lailla? Ihmisenhän määrittävät aina muut ihmiset, ja siinä peilataan koko ajan molempiin suuntiin."
"Joo, tottakai", Marja myönsi. "Mutta en minä tarkoita semmoista perusviestintää, joka on ihan animaalista, hyvin syvällä meissä. Ihminen antaa itsestään ja aikeistaan merkkejä toisille, ihan niin kuin koira heiluttaa häntää. Mutta sinä teet sitä kaksinkertaisesti: sinä mietit pitäisikö sun heiluttaa häntää ja sinä mietit aina tarkkaan, mitä toiset siitä hännänheilutuksesta ja sinusta miettivät."
Käännyin kyljelleni ja tuijotin seinää. Mietin, että lapsena oli mukava, kun saattoi illalla katsoa katon lakatusta panelista oksankohtia ja kuvitella niistä kaikenlaisia eläimiä.
---
Marja pörrötti tukkaani. "Mutta älä sure. Se oikea Viktor kyllä näkyy sieltä alta tai välistä, sinä et voi hallita kaikkea, vaikka niin luuletkin. Ja se piilossa oleva on kaikkein kiehtovinta. Mutta sinä voisit olla ihan rauhassa itsesi, hellittää kontrollia, luottaa muihin ja itseesi.
Sinä itse riität."
sunnuntai, heinäkuuta 27, 2008
Tilaa:
Kommentit (Atom)
