Paikalleen jämähtäneestä tulee nostalgista, eli Pikku-Tuomon julistehistoriaa

Eilen katsoin lapsuushuoneen oveani. Ja mietin huonetta yleensä. Seinät tuli vuorattua aina julisteilla. Valkea tapetti piiloon. Ihan pienenä siellä oli niitä jotain hymynaamoja, joita oli äitiyspakkauksessa. Mahoton iso keltanen hymynaama. Mitähän se lapsi siitä miettii.
Sitte jossai vaiheessa sinne tuli Turtles-julisteita. En muista onko ollu muita piirrettyjä sankareita, mutta ainaki teini-ikäisiä mutanttininjakilpikonnia siellä komeili. Mahto olla jopa Leonardo. Se oli minun suosikki. Se sinihuivinen, jolla oli miekat. Se oli johtajatyyppi. Semmoset on aina ollu minun suosikkeja. Ei mikkää hulivili. Määrätietoinen ja harkitseva. Mutta silti huumorintajuinen. En tiijä miksi.

Pitkään seinällä viihtyi myös Aku Ankan taskukirjoista tullut Ankan Sukupuu, jonka osasin jo ulkoa.

Se oli sängyn yläpuolella ja sitä tuli aina opeteltua iltaisin. Tänä päivänä sängyn viereen pitäisi ehkä laittaa miellekartta Europaan unionista tai kunnallishallinnosta. Olisikohan yhtä toimivaa?

Sitten sinne ilmestyi eläimiä. Isoja koirajulisteita. Saattoipa olla eksoottisempiakin eläimiä. Minulle tuli joskus vähän aikaa Eläinmaailma-lehti, tai mikä lie ollutkaan nimeltään. Ei se loppujen lopuksi ollu kovinkaan mielenkiintoinen muistaakseni, mutta tuli siinä aina hienoja julisteita.

Sitten jossain vaiheessa seinille alkoi liimautua jääkiekkoilijoita. Minulle tuli Pro Hockey -lehti. NHL-jääkiekkoiluun perehtynyt lehti. Taisi tulla vähän aikaa Jääkiekkolehtikin, mutta pidin NHL-lehdestä enemmän, siinä oli jotenkin kiinnostavimpia juttuja. Paremmin kirjoitettu. Oikeasti. Ajattelin niin jo silloin. Ja isommat julisteet. Seinille alkoi ilmestyä Saku Koivu, Teemu Selänne ja Patrick Roy. Ne ainakin muistan. Ne oli hienoimmat. Taisi olla jo vuoden 1995 jälkeen. Ehkä 96-97. Ja vuonna 1995 on tietenkin ilmestynyt tuo legendaarinen juliste, josta koko ajatusketju lähti liikkeelle.


Ja siinä se juliste tököttää edelleenkin. 11 vuotta se on ollut tuossa ovessa. En muista, olisiko se ollut koskaan missään muualla, mutta aika kauan se on ollut juuri tuossa paikassa.

Sietää siis kysyä olisiko Suomen jo aika ottaa uusi mestaruus?

Vai pitäisikö minun vaihtaa julistetta? En tiedä selitystä sille, miksi tuo on ollut tuossa niin kauan. Nyt se paikalleen jämähtänyt juliste on jo nostalgiaa. Ei sitä enää voi siitä mihinkään siirtää.
Toki kovin montaa vuotta tuoreempia eivät ole Mika Häkkisenkään kuvat. Seinältä löytyy nimittäin edelleen Häkkisen mestaruuskuva uodelta 1998 sekä uusintamestaruuskuva vuodelta 1999. Sen lisäksi siellä on jättikuva McLaren formula-autosta vuodelta -99 ja Mobil1- Mika Häkkinen. Nämä on saatu Vehon autoliikkeen erikoispäiviltä.
Näyttääpä sieltä löytyvän rippikouludiplomikin. Tämän rippikoulun McGyver. Ja nimmarifanikuva Heidi Kyröstä (-99).

No niin, tämä fanikuva ehkä enteili jo sitä seuraavaa vaihetta. Seuraavaksihan sinne alkoi ilmaantua kuvia naisnäyttelijöistä ja laulajista. Täytyy itseasiassa sanoa, että en muista kovin hyvin ketä seinilläni on viihtynyt, mutta ainakin Angelina Jolie. On sinne näköjään jäänyt myös Beyonce, sillä sielläpä tuo näyttää yhä tanssahtelevan edelleen. Angelinastakin on kaksi pientä kuvaa sekä oven kokoinen Angelina Lara Croftina. Pitkäaikainen ylpeyteni aihe. Niin ja onhan siellä ollut myös Jessica Alba tanssimassa Sin City -kohtaustaan.

Nykyään Angelina komeilee myös kämpillä Mr. & Mrs. Smith -elokuvaständin muodossa. Kiitoksia Olli, se on sisustuselementti :)
Mutta on siellä kämpän seinällä myös enon maalaama taulu, jossa katselee ylpeä metso. Ensimmäinen itseostamani taulu. Ehkä tässä pikkuhiljaa alkaa kasvaa ulos julisteista?
Nyt on ollut mielenkiintoista seurata pikkusiskon huoneen kehitystä. Ensin oli piirrettyjä, sitten tuli koiria ja kissoja. Hevosvaihe oli pitkä, sitä minulla ei ole ollut. Nyt sinne on alkanut ilmestyä Johnny Deppiä, Orlando Bloomia, O.C:tä, Lostia, David Beckhamia ja Hugh Jackmania. Terve tyttö siis.

Mutta maailmanmestareita tai Mika Häkkistä ei voi enää laskea seinältä.

Ne ovat nostalgisia. Minä en niitä laske. Sen saa tehdä joku muu.

Kuolleen miehen kirstu

Kuolleen miehen kirstusta voi puhua, jos kuuntelee tämän päivän viihdeuutisia. Forbes on julkaissut listan eniten tienaavista kuolleista ihmisistä.
Nirvanan laulaja Kurt Cobain on tänä vuonna eniten tienaava kuollut julkkis. Viisi kertaa listaykkösenä ollut Elvis on jäänyt toiseksi. Cobain tienasi 50 miljoonaa dollaria, kun Elvis joutui tyytymään 42 miljoonaan. Elviksen kirstuun vain virtaa rahaa, vaikka miehessä ei ole henki pihissyt enää 30 vuoteen! Voisiko siinä olla tavoitetta elämälle? Tienaan yli miljoonan joka vuosi vielä kauan kuolemani jälkeenkin. Kuolleen miehen kirstu, kerta kaikkiaan.
Elvis ei ole enää olemassa ja tienaa paljon enemmän kuin moni! Mitäköhän hän tekee niillä rahoilla? Sijoittaa varmaan Nokian osakkeisiin. Tai arkkunsa ilmastointiin. Tai hautapaikkansa kukkien kasteluun.

Elviksestä voisi sanoa, että hän pitää huolta jälkeläisistään.

Tänään kävin maakuntamatkailemassa ja tapaamassa Taivalkosken ukkia ja Ahon ukkia ja mummia. Oli mukava käydä. Sitä kun ei koskaan tiedä milloin näkee kenetkin viimeistä kertaa. Ihan kenet tahansa. Joskus aina alkaa ajatella tällaisia asioita. Aina pitäisi olla ihana jälleennäkeminen.
Vaikkakin sain kovasti taas kuulla kaiken maailman sairauksista ja taudeista. Sekä siitä, kuinka ennen vanhaan muurattiin takkoja ja uuneja.

Sainpa myös selostuksen betonilaastin koostumuksen muuttumisesta vuosien
varrella.

Kuuntelin kaiken silti suhteellisen kiinnostuneena. Vaikkakin reissun jälkeen tunnen olevani väsynyt. On se toki henkisesti väsyttävää kuunnella koko päivä iloisena ja kiinnostuneena. Sitä osaa sitten arvostaa sitä seuraa, jossa saa olla ihan niinkuin haluaa. Kyllähän nyt mummolassa saa olla, mutta silti pitää olla koko ajan vastaanottavainen ja iloisella päällä. Ainakin minun mielestä. Ja eihän se toki kovin paljoa pinnistelyjä vaadi. No vähän kuitenkin. Ihan vähän.
Nyt tuntuu, että eilen valitin taas tyhjää. No, aina välillä tulee sitä tehtyä.

Kuinka ihminen voi hukkua tekemättömyyteensä

Ulkona sataa lunta ja tuulla tuiskuttaa. Allekirjoittanut viettää syyslomaa kotikaupungissaan Kuusamossa, kuusi kilometriä marketeilta Kajaaniin päin.

Syyslomaa, jota hän ei todellakaan tunne ansainneensa.

Loma on kohdallaan silloin, jos on tehnyt kovasti ja ahkerasti töitä ja täytyy saada tauko työn lomaan. Kesätöiden jälkeen tuntui siltä. Nyt ei tunnu miltään.
Eilen illalla oli puhetta kilpirauhasen vajaatoiminnasta (tai jotain) ja siinä oireena ovat muun muassa lihominen, saamattomuus ja väsymys. Onko minulla kilpirauhasen vajaatoimintaa. No ei.
Tosin on tullut elintasokumpua. En saa mitään aikaan. Unet tuntuvat väkisin venyvän nyt kahteentoista.
Se johtuu jostain ihan muusta.

Noh, pieni pyöristyminen tai nukkuminen nyt eivät niin haittaa, mutta saamattomuus alkaa ahdistaa. Ahdistava tunne, pitäisi tehdä asioita, mutta kun ei kerta kaikkiaan kiinnosta tarttua sorviin. Sitä miettii, että no niin, nytpä teenkin sitä. Samantien tulee paha olo.
Eilen illalla lähdin kävelylle puhdistavaan pikku pakkaseen, tyhjentämään päätäni. Yleensä se on auttanut. Nyt se ei ollutkaan kivaa. Kävelin vähän matkaa ja palasin takaisin. Ei tunnu missään. Pah.

Mistä löytyy valoa arkeen?

Soiva peli

Sä olet kuule vielä soiva peli, hanki itelles jostain pelimanni.

Näin sanoi rikoskomisario Kari Takamäki naiskollegalleen viime sunnuntaina. Oli hassunhauskasti sanottu. Tai vaatiihan se tietenkin vähän huumorintajua siltä, kenelle se sanotaan.

Hohhoi. Taasen pittää vääntää ryhmätöitä koulussa. Alakaa pikkuhilijaa väsyttää nuo ryhmätyöt. Se on aina niin kovaa säätämistä ja sovittelemista niitten kanssa. Vaikka kuinka tämä maalima alakaa mennä siihen, että pitää tulla ryhmien kanssa toimeen, niin ei jaksais koko ajan tehä jottai ryhmätyöprojekteja joihin pitää aina valita uusi ryhmä.
Helpompi kait se ois tehä sitte vaikka jo tutuksi tulleen ryhmän kanssa, koska tuntee jo kaikkien työskentelytavat.

Mutta mutta. Mistäköhän löytyisi se soiva peli....

Julkiset asiakirjat

Hehehe. Kohta jokainen voi päästää irti itsessään asuvan, pienen tv-lupatarkastajan. Tv-luvat ovat tulossa Suomessakin julkisen tietoon.
Jokainen voi sitten ilmiantaa kaverinsa tv-lupahallinnolle. Kohta koputtelee ovella oikea tv-lupatarkastaja, että olemme saaneet varman tiedon, että teillä on televisio.

Tai

Kun lupamaksut tulevat julkisiksi, käykin ilmi, että elokuvaohjaajat, media-ammattilaiset tai muut liikkuvan kuvan kanssa toimivat, eivät ole maksaneet lupamaksuja. Kukapa sitä uskoo, että heillä ei ole televisioita.


Itsellänihän ei ole televisiota. Tarkistakaa vaikka lupavirastosta.

Perjantai 13. päivä.

Ennen en ollut taikauskoinen. Onko nyt aika tulla uskoon. Taikauskoon.

Nimittäin tänään tapahtui seuraavaa. Ajelin kouluun pyörällä. Enkä tietenkään lähtenyt yhtään aikaisemmin kuin oli tarvis.
Sitten pyörästä lähti kettingit vähän matkan jälkeen. Laittelin ne takaisin ja kirvasin mielessäni, kuinka tässä nyt myöhästyy. Jatkoin matkaa ja taas. Ei perhana, miksi taas. Nyt ne oli vähän vaikeampi jo laittaa takaisin. Polkimet temppuilivat. Sain kuitenkin paikalleen.
Jatkoin matkaa ja

NAPS! Ketjut menivät poikki.

Ei helsinkiläinen homppeli sentään. Taas iski pyöräkirous.

Viime vuonnahan minä paikkailin vanhan pyöräni renkaita jatkuvasti. Sitten kun olin saanut ostettua siihen upouudet päälly ja sisäkumit, se varastettiin. Sain uuden pyörän tilalle, mutta siinä oli 26 tuuman renkaat ja sillä on ikävä sotkea.
No, nyt sain kolmisen viikkoa sitten taas uuden pyörän kierrätyskeskuksesta. Ja nyt tämä. Luulin jo, että pyöräkirous oli taas iskenyt.

Iltapäivällä aloin tuntea itseni huonovointiseksi. Aijai. Lihassärkyä, nuhaa ja kurkkukipua. Tulin kotiin ja kävin ostamassa Strepsilsiä sekä kuumemittarin. No niin. 37,1 astetta lämpöä.
Ja huomenna tarttis lähteä sinne vaeltelemaan. Juuri näin.

Sitten Jarkko paljasti minulle, että tänään on perjantai ja 13.päivä.

Voiko sen muuta kuin allekirjoittaa. Eikä ole ommaa hoitajaakaan.